“Voimme hyvin mielin sanoa, että Suomi on maailman demokraattisin, tasa-arvoisin ja vapain maa”, sanoi tasavallan presidentti Sauli Niinistö uudenvuodenpuheessaan viikko sitten.
Eikä ole, parahti professori, joka on ennenkin ollut aivan rauniona milloin Niinistön kansansuosiosta, milloin tämän tekemisistä. Hänen mielestään esimerkiksi muut pohjoismaat ovat demokraattisempia, koska niissä on korkeampi äänestysprosentti. Arviossa ei juuri panna painoa esimerkiksi sille, että Suomessa kansa valitsee suoralla vaalilla valtionpäämiehen, länsinaapureissamme tunnetusti ei.
Saman päivän iltana The Spectator Index twiittasi vertailusta, jonka mukaan Suomi on maailman vapain maa. Raportin tekijä on amerikkalainen Freedom House -instituutti. Demokratian toimivuus on tuossakin vertailussa keskeinen vapauden elementti.
Tilastokeskuksen nettisivuilla www.stat.fi on tiivistelmä erilaisista kansainvälisistä hyvien asioiden maavertailuista. Suosittelen tutustumista. Suomen sijoittuminen näissä vertailuissa kiteytyy koosteen otsikkoon ”Suomi maailman kärjessä”.
Että useimpiin maailman ja Euroopankin valtioihin verrattuna asiat ovat Suomessa hyvin, ei tietenkään oikeuta päättelemään, ettei meillä olisi korjattavaa. Sitä on vaikka millä mitalla. Yhteiskunta elää yli kestävyytensä, ja liian usein meillä kohdellaan huonosti niitä, jotka eivät pysty pitämään puoliaan: Lapsia, vanhuksia ja luontoa.
Suomessa tasavallan presidentin puheita ja kirjoituksia on vuosikymmenet tutkittu suurennuslasilla. Urho Kekkosen valtakaudella poliitikot ja pääkirjoittajat poimivat niistä kohtia, jotka tukivat tarkastelijan omaa arvomaailmaa, ylistäen niitä omissa arvioissaan. Kekkosen seuraaja Mauno Koivisto puolestaan kielsi kannanottojensa tulkitsemisen tympäännyttyään ylitulkintoihin. Ja mikä ihmeellisintä – häntä toteltiin. Se, että nyt esiintyy vimmaisia ponnisteluja löytää jotain mistä voisi olla eri mieltä Sauli Niinistön kanssa, on tässä kehyksessä tarkasteltuna verraten harmitonta. Voisi tosin kohtuudella odottaa, että arvostelijakin on valmis arvosteltavaksi, uhriutumatta.
Eduskuntavaalien lähestyessä käy yhä selvemmäksi, että tyytymättömyyden ja eripuran lietsontaa pidetään tehokkaampana keinona huomion ja suosion hankkimiseen kuin yhteisymmärryksen etsimistä. Melko yleinen käsitys on, että ihmisiä on helpompi yllyttää vastustamaan kuin kannattamaan, kieltämään kuin sallimaan sekä etsimään syyllisiä mieluummin kuin ratkaisuja.
Edellä kuvatut johtopäätökset voi myös kyseenalaistaa. Niitä eivät tue esimerkiksi tutkimustulokset, joiden mukaan ns. maltillisten puolueiden kannattajat äänestävät varmemmin kuin tyytymättömyydestä voimansa ammentaviin liikkeisiin viehtyneet.
Joka tapauksessa politiikassa on huomattava määrä voimia, joissa jokainen Suomea koskeva hyvä uutinen aiheuttaa tuskan parahduksen ja vimmatun halun väittää sitä vääräksi. Kaunasta, kateudesta ja katkeruudesta kannatusta kerääville on sitä edullisempaa, mitä huonommalta asiat näyttävät.
Lopuksi viittaan tuoreeseen Eurostat’in tilastoon, jonka mukaan suhteellinen köyhyys on Suomessa vähäisempää kuin missään muualla Euroopan Unionissa. Eiköhän siitäkin poru nouse.
