Maailmansotien välisenä aikana Pietarin sotakoulussa opiskeli liki yhtä paljon suomalaisia kuin vastaavana aikana Suomen kadettikoulussa. Vaikka Suomi ”hävisi” talvi- ja jatkosodat, arvatkaa kumpien kävi huonommin: suomalaisupseerien vai Pietarin sotakoulun punaupseerien?
Suomen kommunistinen puolue valmisteli suomalaisille vuonna 1918 tulevaisuutta: Neuvosto-Suomea. Suomesta paenneista entisistä punakaartilaisista koulutettiin Pietarissa 1402 punaupseeria uuden vallankumouksen johtajiksi. Vastaavina vuosina Suomen kadettikoulusta valmistui 1[nbsp]571 upseeria Suomen armeijaan. Rajan takana valmistuneet punaupseerit odottivat, että olisivat saaneet käskyn käydä sotaan valkoisen Suomen armeijaa vastaan.
Markku Salomaa ironisesti kiittää Josif Stalinia, ”isä aurinkoista”. Tämä kohteli omia maamiehiään, puoluetovereitaan ja luokseen siirtyneitä kuin pahimpia vihollisiaan. Salomaa kysyy, miten talvisodassa olisi käynyt, jos puna-armeijalla olisi ollut riveissään nuo Suomi-vihassa kostoa janonneet – liki puolitoista tuhatta upseeria?
Kun talvisota alkoi, valtaosa Pietarissa upseerikoulutuksensa saaneista suomalaisista virui vankileireillä tai teloitusten jäljiltä joukkohaudoissa. Oli siis puhtaasti Suomen onni, että petturit pakenivat rajan tuolle puolen, ja että heidät siellä koulutuksen jälkeen surmattiin.
100-vuotista itsenäisyyttämme tulisi juhlia 14. lokakuuta 2020
Markku Salomaa pitää Suomen oikeana itsenäisyys päivänä Tarton rauhansopimuksen solmimispäivää, lokakuun 14. päivää vuonna 2020:
”Joulukuun 6. päivänä 1918 ei tapahtunut vielä mitään, millä olisi ollut käänteentekevää ja pysyvää merkitystä. Sata vuotta sitten ratkottiin, toteutuuko Suomen itsenäisyys vai onko tulevaisuutemme paluussa Neuvosto-Venäjän yhteyteen. Suomessa talvella ja keväällä 1918 käyty sota oli kaikkien sotien äiti: se oli yhtä aikaa kapina, kansalaissota, sisällissota, luokkasota, vapaussota ja osa ensimmäistä maailmansotaa. Kaikille näkökulmille löytyvät perusteensa, joten niistä kiisteleminen ei ole enää ajankohtaista. Kukin pitäköön sotansa.”
Vaikka Suomi ja nuori Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen 1920, kahtiajako Suomen sisällä johti tuhansien suomalaisten siirtymiseen itärajan taakse. Uusi isänmaa sai suuren joukon Suomeen vihamielisesti suhtautuvia.
Markku Salomaa esittelee laajassa tutkimuksessaan yksityiskohtaisia suomalaisten punaupseerien kohtalokuvauksia. Teos perustuu hänen jo 25 vuotta sitten valmistuneeseen väitöskirjaansa (Punaupseerit, Juva 1992), josta lähdeviitteet on karsittu.
Stalinin 1930-luvulla toimeenpanemia puhdistuksia muutamat suomalaistutkijatkin ovat kaunistelleet tapaturmiksi tai sairastapauksiksi. Toki sairastumisiakin ilmeni. Joku saattoi kuolla sukupuolitautiin, jotkut nälkään, useimmat kuitenkin ns. lyijymyrkytykseen.
NL-järjestelmä pelkäsi
Jo keisarivallan aikana Suomi tuotti Venäjälle paljon kenraaleiksikin kohonneita sotilaita. Sama siis jatkui Neuvostoliiton alkuaikana, joskin likvidointi harvensi huomattavasti rivejä.
Kun Stalinin lähiapulainen Otto Wille Kuusinen oli suunnittelemassa talvisotaa, suomalaissyntyisiä punaupseereita oli jäljellä alle sata. Heistä ei ollut Suomen miehitysjoukkojen selkärangaksi. Mutta usko Suomen luhistumiseen ennen talvisotaa oli suorastaan optimistinen: Suomen armeijasta tiedettiin yli 60 prosenttia siirtyvän heti puna-armeijan puolelle.
Monen punaupseerin ura tyssäsi paljastukseen ”puuttuva luokkavalppaus”, mikä merkitsi lopun alkua. Jos näin kävi tuhansille suomalaissyntyisille – siis myös heidän perheen jäsenilleen – Neuvostoliitossa, sikäläiset puhdistajat murhasivat myös Suomessa Suomen kommunistisen puolueen epäuskollisia jäseniä. Kommunistit harvensivat omia rivejään enemmän kuin mihin valkoinen Suomi oli omassa maassaan halukas kommunistien suhteen.
Salomaan kirja on tämän päivän Venäjälle epämieluisaa luettavaa. Siitä käy kiistatta ilmi, että Stalinin Neuvostoliitto eli ylimmästä johdosta aina rivi-ihmisten tasolle saakka pelkotilassa. Omien kansalaisten vainoaminen on nykyiselle venäläiselle historian tulkinnalle vähemmän mieluisaa.
Stalinin puuterointi
V.I. Lenin ei ole kovin suosittu, koska hän oli vallankumouksen julistaja ja hänen kunnioituksensa saattaisi herättää vääränlaisia ajatuksia. Stalin sen sijaan oli lujan yksinvallan ja puoluediktatuurin toteuttaja sekä hyödyntäjä. Näin ollen hän on nyt mieluisampi.
Massiivisten joukkohautojen ja miljoonien uhrien muistelua ei seurata hyvällä silmällä. Sitä harrastavia on leimattu maassa ulkomaiden agenteiksi. Otto Wille Kuusisen elämänkerran kirjoittanut Antero Uitto (Suomensyöjä. Paasilinna 2013) on kirjansa venäjänkielisen version kautta kokenut Stalinin maineen suojelun Venäjällä.
Käännöksestä on poistettu yli 20 sivua, jotka sisältävät Stalinin kannalta ilkeää tekstiä. Kääntämättä on jätetty O.W. Kuusisen ja Stalinin murhanhimoisia julistuksia. Venäjällä uskotellaan, että Stalinin julmuuden takana oli vähintään yhtä julma Suomi. Venäjä pesee Stalinin tekoja. Esimerkiksi suomalaiselokuva Ikitie, joka kuvaa suomalaisperheiden kärsimyksiä 1930-luvun Neuvostomaassa, on alkanut harmittaa. Elokuvalle arvellaan tehtävän vastinetta. Uitto kertoo:
”Vuosi sitten karjalaisissa lehdissä peräänkuulutettiin laihoja ihmisiä tulevaan elokuvaan. Todennäköisesti se käsittelee suomalaisten vankileirijulmuuksia valloitetussa Itä-Karjalassa. Syntymässä on elokuva nimeltä Petja.” Mielenkiintoinen kulttuuriuutinen. Kansanmurhien kieltäminen on kuitenkin toivoton tehtävä.
Markku Salomaa: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava 2018.
