Paikallinen sopiminen puhuttaa paljon. Rohkenen arvioida, että suuri yleisö ja enemmistö työssäkäyvistä eivät kauhean paljon päätään asialla vaivaa, mutta meille työmarkkinaosapuolille, yrittäjille ja poliitikoille asia on ajankohtainen.
Olen mielenkiinnolla seurannut kuluvan vaalikauden ajan sitä, että poliitikkojen patenttiratkaisu lähes kaikkiin talouteen ja työllisyyteen liittyviin ongelmiin tuntuu olevan maaginen sanapari: paikallinen sopiminen. Jokaisen itseään kunnioittavan poliitikon on osattava sanoa se sujuvasti ja kangertelematta vaikka keskellä yötä ilman, että sitä avataan tarkemmin, mitä se oikein pitää sisällään.
Hallitusohjelmassa todetaan, että ”paikallista sopimista edistetään työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmän kautta tavoitteena joustavuuden ja turvan tasapainoinen yhdistäminen sekä työllisyyden ja kilpailukyvyn kehittäminen”. Hallitusohjelmassa ei siis mainita mitään paikallisen sopimisen edistämisestä lainsäädäntöä muuttamalla.
Paikallisen sopimisen edistämistä on valmisteltu tiiviisti työryhmässä, jonka on määrä saada esityksensä valmiiksi vielä tämän kuun aikana. Työryhmän työ on ollut erittäin haasteellista, sillä osapuolten kannat asiassa poikkeavat toisistaan merkittävästi. Jos hallitusohjelman selkeä kirjaus olisi kaikkien mielestä hyvä lähtökohta paikallisen sopimisen edistämiselle, mitään ongelmia ei varmaankaan olisi.
Ongelmat syntyvät siitä, että osapuolilla on täysin eri käsitys siitä, pitääkö toimia nykyisten pelisääntöjen puitteissa vai pitäisikö sopimisen olla villimpää ja vapaampaa – eli ohittaa työ- ja virkaehtosopimuspohjainen sopiminen ja siinä sivussa luottamusmies sopijana.
Suhtaudumme myönteisesti paikallisen sopimiseen ja sen edistämiseen, kunhan se vain tehdään hallitusohjelman kirjausten mukaisesti – eli työ- ja virkaehtosopimusten kautta ja henkilöstön valitsemien luottamusmiesten toimesta. Olemme valmiita hakemaan yhteisiä ratkaisuja tältä pohjalta, mutta emme hinnalla millä hyvänsä. Uusi haaste asiassa on myös turvata henkilöstöä edustavan luottamusmiehen valintaoikeus kaikkiin yrityksiin – myös yleissitovaan kenttään.
Keskustelussa tuppaa toistuvasti unohtumaan, että paikallista sopimista on aina tehty ja että sitä tehdään tälläkin hetkellä työpaikoilla erittäin laajasti. Siitä ei välttämättä ole tarpeen elämöidä eikä huudella, kun homma toimii, osapuolten (työnantajan ja työntekijöiden) välillä on luottamukselliset ja keskustelevat välit ja kaikilla on yhteinen käsitys siitä, mistä oikein sovitaan. Tällaista sopimista on paljon, mutta kaikilla kolikoilla on toinen puoli.
Paikallinen sopiminen on esimerkiksi STTK:n työpaikoilta saatujen viestien perusteella monesti myös vain sanelua, jossa perimmäisenä tavoitteena ei ole suinkaan työehtojen joustaminen kulloinkin vallitsevassa tilanteessa vaan työehtojen pysyvä heikentäminen. Työntekijöiden näkemyksiä ehkä kuullaan, mutta ei kuunnella. Pelon ilmapiirissä paikallisen sopimisen aito, molempia osapuolia tyydyttävä idea myrkyttyy.
Paikallista sopimista on selvitetty ja analysoitu tämän tästä. STTK:n ja Itä-Suomen yliopiston yhteistyönä oikeustieteen tohtori, dosentti Jaana Paanetojan johdolla tehtiin pari vuotta sitten oikeudellinen analyysi työehtosopimusten yleissitovuudesta ja työpaikkatason sopimisesta. Tuolloin dosentti Paanetoja korosti, että paikallisesta sopimisesta puhuttaessa on aina tarpeen määritellä, mitä sillä ylipäätään tarkoitetaan. ”Paikallisesta sopimisesta on puhuttu vuosikymmeniä ja sillä on yleensä tarkoitettu työehtosopimukseen perustuvaa mahdollisuutta sopia joistain asioista työpaikalla. Työnantajan ja työntekijän keskinäiset sopimukset ohi työehtosopimusten edustaisivat uudentyyppistä työpaikkatason sopimista. Tällöin sopiminen tarkoittaisi todennäköisesti palkan ja muiden etujen heikennyksiä”, hän muun muassa totesi.
Tällä viikolla Teollisuuden palkansaajien analyysissa paikallisesta sopimisesta kumottiin useampikin myytti, kuten se, että paikallinen sopiminen vahvistaisi työllisyyttä ja tuottavuutta. Ei vahvista. Sen sijaan sen arvioidaan lisäävän työnantajien saneluvaltaa. – Jos ja kun hallituksen tavoite on paikallisella sopimisella parantaa nimenomaan työllisyyttämme, perusteita laajentaa sopimista ohi työ- ja virkaehtosopimusten ei ole olemassa.
Aiemmin myös OECD on tutkinut, että ylipäätään hajautettu työmarkkinajärjestelmä on yhteydessä ennemminkin matalaan kuin korkeaan työllisyyteen. Parasta turvaa työllisyydelle luo koordinoitu työmarkkinajärjestelmä.
Faktat pilaavat tunnetusti hyvät jutut ja niin paikalliseen sopimiseenkin liittyen. Ymmärrän, että yrityksissä ja työpaikoilla on mitä moninaisimpia tilanteita, joissa on tarpeen katsoa nopeasti uusi kurssi sen suhteen, miltä työtilanne ja tilauskirjat kertovat yrityksen tilanteesta. En ymmärrä, miksi paikallista sopimista pitää aina tehdä vain kriisitunnelmissa sen sijaan, että katsottaisiin tilanteita ennakoiden, rauhassa, yhteistyössä ja henkilöstöä kuunnellen ja heidän näkemyksiään kunnioittaen. Tätä ei ainakaan työ- ja virkaehtosopimukset estä.
Vastoin yleistä propagandaa suomalainen ammattiyhdistysliike ei vastusta paikallista sopimista. Se vastustaa paikallista sanelua alenevin tarjouksin. Tässä on asian ydin.
Hyvä ja toimiva paikallinen sopiminen edellyttää osapuolten välistä luottamusta, joka syntyy yhdessä tekemällä ja yhteisillä onnistumisilla. Tähän tarvitaan riittäviä resursseja, ja siksi etenkin työntekijäpuolella ajankäyttö sopimiseen voi muodostua esteeksi sopimiselle. Osaamista on oltava molemmin puolin pöytää. Tiedon sovittavista asioista on oltava avointa ja riittävää, ja valtuuksien sopia asioista toisin oltava kunnossa.
Toivottavasti hallitus seisoo tässäkin asiassa tiukasti ohjelmansa takana, kuten se on tehnyt monessa muussakin asiassa.
