Koska viimeksi olette kuulleet poliittisen päättäjän tai johtavan viranhaltijan myöntävän olleensa väärässä? Kyllä sellaistakin on kuultu ja luettu, mutta yleensä silloin kyseessä on muistelu menneiden aikojen tapahtumista, joista puhujaa ei enää vaadita vastuuseen.
Politiikka, kuten mikään muukaan elämänala, ei ole virheetöntä. Päätöksiä valmistellaan ja tehdään usein kiireessä, väsyneenä, ristiriitaisen informaation varassa ja eri suunnista tulevan julkisen paineen alla. Kun jokin menee pieleen, osoitellaan syitä ja syyllisiä muualta kuin omasta tekemisestä tai tekemättömyydestä. Virheen myöntämistä pidetään heikkoutena. Siksi myös virheen korjaaminen saattaa estyä tai ainakin viivästyä. Siitäkin on melko tuoretta kokemusta.
Toista vuotta jatkunut koronapandemia on luonut olosuhteet, joissa kukaan ei voi varmuudella tietää mikä parin kuukauden päässä odottaa. Oman virheettömyyden todistelu näissä oloissa on erityisen falskia.
Vielä muutama viikko sitten hallitus ja viranomaiset katsoivat, että kuntavaalit voitaisiin järjestää huhtikuun puolivälissä. Tätä kirjoitettaessa näyttää ilmeiseltä, että alkuperäisenä vaalipäivänä on voimassa laaja liikkumisrajoitus muun muassa nykyisessä ja entisessä pääkaupungissa. Jo se osoittaa, että vaalien siirtäminen oli oikea ratkaisu, joka kylläkin tehtiin aivan liian myöhään.
Poliittinen jako hyviin ja huonoihin on saavuttanut kärjekkyyden, jonka pitkään uskoin jääneen viime vuosisadalle. Pääasiallisena sotatantereena on nyt sosiaalinen media, jossa vuoropuhelu on väistynyt kiivailun, vääristelyn ja solvausten tieltä.
Twitterissä riehuu myös poliitikkoja, jotka perinteisessä mediassa esiintyvät huomattavasti maltillisemmin äänenpainoin. Kaksikasvoisuus on taktiikkaa. Viehtymys somessa möläyttelyyn ei rajaudu pelkästään yhteen puolueeseen.
Kuplautumista on ollut ennenkin, vaikkei sitä sillä nimellä kutsuttu. Osa meistä muistaa ajan, jolloin puolueilla oli omat äänenkannattajansa ja uutistoimistonsa sekä luottotoimittajia myös riippumattomissa tiedotusvälineissä. Esimerkiksi kokoomuksella ja keskustalla oli kummallakin vahva maakuntalehdistö; vasemmistolla vähän heikompi mutta sitäkin uskollisempi.
Muistan joskus arvostelleeni muun muassa suurimman päivälehden ryhtymistä hallituksen äänenkannattajaksi oppositiota vastaan. Varmaan katselin tuolloin politiikkaa sinisten lasien läpi, mutta tunsin tuulahduksen menneisyydestä lukiessani hiljattain samasta lehdestä hallituksen johtoa ylistävää pääkirjoitusta.
Jo ennen vuosituhannen vaihdetta media terästi kriittistä suhtautumistaan vallankäyttäjiin. Se onkin terveen demokratian ja vapaan lehdistön perusominaisuus. Muunlaisesta suhteesta on masentavia esimerkkejä eri puolilta maailmaa, nykyään myös Euroopan Unionin sisältä.
Koska muuten olette viimeksi huomanneet suomalaisen journalistin luonnehtivan itseään vallan vahtikoiraksi? Se taisi olla Juha Sipilän hallituksen aikoihin. Pitäisikö olla huolissaan?
