Antero Uitto on kirjoittanut lukijaa kylmäävän kirjan vuoden 1918 punapäälliköstä Otto Wille Kuusisesta (1881-1964), joka pakeni itärajan yli ja ryhtyi liittämään Suomea Neuvostoliittoon.
Kuusinen oli aatteeltaan alun perin sosialisti, mutta tislautui kommunistiksi. Hänestä tuli Vladimir Leninin ja Josif Stalinin lemmikki, Terijoen nukkehallituksen pääministeri ja Neuvosto-Karjalan presidentti. Kuusinen nousi Suomen kommunistisen puolueen rajantakaiseksi suojelijaksi ja neuvostojärjestelmän suureksi vaikuttajahahmoksi.
Uitto kuvailee Kuusista monilta eri puolilta ja valottaa tässä asuneen ihmismielen merkillistä säälimättömyyttä ja toisaalta nöyrää palvovaa suhdetta Leniniin ja Staliniin. Kuusista voi pitää raakalaismaisen opportunismin huipentumana, historian kenties julmimman ismin supermutaationa.
Otto Wille Kuusinen oli kautta elämänsä eräänlainen vilahtelija. Hän oli erinomainen puhuja ja kansankiihottaja, mutta sanojen lisäksi tekoihin ei aina riittänyt rohkeutta. Hän oli radikaali mutta varovainen. Vasemmisto ei kyennyt aloittamaan kapinaansa syksyllä 1917. Vasta tammikuussa 1918 punakaartilaiset julistivat sisällissodan alkaneeksi – aivan liian myöhään, jotta itsenäiseksi julistautunut Suomi olisi voitu kukistaa. Kiitos Kuusisen.
Kuusinen oli hyvä puhuja vaan ei esimerkillinen, uhrautuva taistelija. Kun keväämmällä punainen Helsinki alkoi osoittaa luhistumisen merkkejä, Kuusinen kansanvaltuuskuntineen livahti Viipurin suuntaan. Kuvainnollista on, että tämä koettiin petturuutena, ja punakaartilaiset yrittivät estää evakuointijunien lähdön Helsingistä.
Saman tempun punaesikunta teki huhtikuun lopulla, kun Viipuri alkoi olla valkoisten piirittämä. Otto Wille Kuusisesta ei näin tullut koskaan sankaria suomalaisten – edes punaisten – silmissä, enemmänkin pakoon livahtaja.
Antero Uiton kirjan perusteella saa kuvan, että Kuusinen puhui ja ajatteli suuria, mutta petti teoillaan omansa. Punakapinan kukistuttua Pietariin pakeni kuutisen tuhatta suomalaista. Heistä osa vihasi Kuusista ja tämän kansanvaltuuskuntaa niin, että kapinaan yllyttäneiden johtomiesten oli piileskeltävä. Leninin päästyä valtaa pakolaisvirta kääntyi taas Suomen suuntaan.
”Älä koskaan ole se, joka lakkaa ensimmäisenä taputtamasta”
Vaikka kommunistisessa Neuvostoliitossa sekä Lenin että Stalin pitivät Kuusista suurena filosofina ja puhujana, tämä sai alati olla varuillaan henkensä puolesta. Asetuttuaan lopullisesti Neuvostoliittoon hänestä tuli eräänlainen Suomen ja Karjalan asiain neuvonantaja.
Hän toimi aktiivisesti Kommunistisessa internationaalissa, jonka tehtävä oli viedä ja johtaa vallankumousta maailmanlaajuisesti. Äänenpainot ja toimintatavat siinä ennustivat pyrkimystä uuteen, imperialistiseen maailmanvalloitukseen.
Haaveissa pohjoismaiden siirryttyä kommunistisiksi Kuusinen kaavaili itsestään alueen prokonsulia. Suomeen hän halusi marssia puna-armeijan lippujen alla ja saada hyvityksen kärsimyksistään.
Laiha lohtu oli talvisodan alussa nimitetty Suomen kansanhallitus, ns. Terijoen hallitus, joka istui itärajan takana, mutta pyysi apua Neuvostoliitolta. ”Nukkepääministeri” Kuusisen maineelle Suomessa tämä oli yksi ns. talvisodan hengen varmistaja. Suomen työväestö ei nähnyt mitään syytä lähteä Kuusisen ja vallankumouksen tielle.
Suomi hylki Kuusista, vaikka sodat hävittiin. Hän ei ollut tervetullut maahamme edes käymään. Muun muassa presidentti Urho Kekkonen ei sallinut 1958 toveri Kuusisen saapuvan perustamansa Suomen Kommunistisenpuolueen 40-vuotisjuhliin. Sen jopa neuvostoliittolaiset joutuivat ymmärtäväisesti nielemään.
Kuusisen aivot olisi pitänyt aikoinaan panna lasipurkkiin – kuten Stalinin murhauttaman Sergei Kirovin, jotta tulevaisuudessa niitä olisi voitu tutkia. Mikä pani lahjakkaan puhujan ja kirjoittajan alistumaan mielivaltaan, hyväksymään ja myötävaikuttamaan suurten ihmisjoukkojen murhaamiseen ja nyökyttelemään vieläpä omien lähiomaistensa sulkemiseen vankileireille?
Antero Uiton kirja valottaa taustoja, ja yhden raadollisen lähikuvan miehestään antaa Aino Kuusinen kirjassaan ”Jumala syöksee enkelinsä”. Aino vietti 17 vuotta Stalinin vankileireillä, eikä kidutuksen uhallakaan suostunut todistamaan miestään vakoojaksi. Vastalahjaksi Otto Wille ei tehnyt mitään hänen vapauttamisekseen.
Otto Wille Kuusinen oli kommunistinen ideologi, joka osasi opportunismin taidot ja selvisi itse kaikista vaaroista. Hän vaistonvaraisesti kykeni valitsemaan vihollisiksi juuri ne, jotka jo olivat tai joista oli tuleva Leninin tai Stalinin vihollisia.
Hänen tyranneja palvelevat puheensa yllyttivät kuviteltujenkin vastustajien halveksuntaan ja tuhoamiseen. Hän siis osasi toteuttaa Kommunistisen internationaalin kokouksissa yhtä selviytymismetodia: ”Älä koskaan ole se, joka lakkaa ensimmäisenä taputtamasta” (kun esimerkiksi generalissimus Stalin puhuu).
Uiton kirja olisi toki venynyt, mutta herkullista olisi ollut lukea enemmän Otto Wille Kuusisen 1950- ja 60-lukujen elämästä neuvostovallan huipulla. Hänen moraaliton opportunisminsa oli maailmanennätysluokkaa.
Antero Uitto: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen. Paasilinna.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII
