Suomalaista peruskoulua on usein tituleerattu maamme koulutuksen kruununjalokiveksi, jota voimme ylpeydellä esitellä maailmalla. Erityisen suurella painokkuudella kerromme opettajien korkeasta osaamisesta ja autonomiasta, jotka mahdollistavat ja tuottavat erinomaiset oppimistulokset.
Peruskoulua rakennettaessa epäilijät pelkäsivät, että kaikille yhtenäinen koulu saa lahjakkaiden oppilaiden osaamistason romahtamaan ja motivaation tippumaan. Toiset taas eivät koulussa pärjäisi alkuunkaan ja mitään oppisi, joten yhdeksänvuotinen koulupakko on liioittelua. Toisin kuitenkin kävi. Kansallinen osaamistaso nousi ja erityisesti heikkojen osaajien määrä putosi. Peruskoulun tasapäistävälle vaikutukselle ei saatu tutkimusperustaa. Hyvin samankaltaista keskustelua käytiin myös yleisen oppivelvollisuuden säätämisen yhteydessä vuonna 1921.
Erityisesti koulutettua väestöä ja poliittista oikeistoa edustaneet ovat kunnostautuneet vastustamaan sellaisia koulutusreformeja, joissa pakollista koulutuksen määrää koko kansalle lisätään. Siis he, joiden omat lapset joka tapauksessa käyvät pitkän koulutuspolun.
Antti Rinteen hallitus on päättänyt oppivelvollisuuden uudistamisesta siten, että toisen asteen koulutuksesta tulee maksutonta ja oppivelvollisuus päättyy, kun nuori täyttää 18. Uudistaminen ei ole suinkaan ongelmatonta, ja siihen liittyy paljon avoimia kysymyksiä. Mitkä koulutusmuodot lasketaan osaksi velvollisuuden suorittamista? Kellä on vastuu pudokkaista? Kuinka maksuttomuus määritellään tai rajataan? Se miten näitä kysymyksiä kyetään ratkaisemaan, vaikuttaa paljolti siihen, kuinka hyvin oppivelvollisuuden pidentämisellä onnistutaan vastaamaan sille asetettuihin tavoitteisiin. Mekaanista, liian kallista ja toimimatonta mallia kukaan ei toivo. Mutta periaatteellinen vastustaminen ja ennakolta tuomitseminen on epä-älyllistä mielikuvavarjonyrkkeilyä.
On totta, etteivät kaikki tarvitsisi oppivelvollisuutta. Yhtä lailla moni ajaisi liikenteessä turvallisesti ilman liikennerajoituksia ja maksaisi veronsa ilman sanktion uhkaa. Oppivelvollisuutta eivät tarvitsisi yleensä ne, joiden vanhemmat jo muutenkin varmistaisivat, että opiskelemaan mennään joka aamu.
Mutta on paljon nuoria, jotka eivät saa kotoaan vastaavaa tukea, ja jotka tarvitsevat rajoja elämänhallinnan saavuttamiseksi. Heistä moni jää toisen asteen koulutuksen ja työn ulkopuolelle. Vaikka on valmat, telmat, 10-luokat, erkat, jopot, nuorisoetsivät ja monet muut.
Kyse ei ole vain näistä nuorista, vaan yhteiskunnan kestävyydestä laajemminkin. Ikäluokkien kutistuessa me tarvitsemme jokaisen nuoren terveenä, toimintakykyisenä ja osaajana työmarkkinoille. Me tarvitsemme korkeampaa osaamista, muuntautumiskykyisiä työntekijöitä ja uusien innovaatioiden tuottajia.
Arvostan koulutusta niin paljon, etten halua jättää asiasta päättämistä 16-vuotiaan lapsen hetkellisen motivaation varaan. Oppivelvollisuuden pidentäminen on välttämätön osa vastuullista maamme hyvinvoinnin, koulutustason ja työllisyyden nostamista.
