Koulua on käyty kuukausi. Ensinnäkin olen selviytynyt salasanaviidakosta. Olen onnistunut pääsemään mm. kahden kustantajan oppimateriaaleihin, KivaKoulun sivuille wilmaan sekä siivouksen palautesivuille. Siivouksesta voi antaa palautetta vain sähköpostitse siivoojan seistessä vieressä. Löysin myös sivut, joissa kerrotaan, että broilerikiusauksen sijasta on huomenna riistakäristys ja että vegaanit, laktovammaiset, keliaatikot ja muuten hankalat eivät voi syödä sitä.
Tein virkavapausanomuksen yksityissyistä ESSiin, koulutuksen takia Populukseen mutta loogisuuden varmistamiseksi puolipäiväkoulutus eri paikkaan. Ensimmäiseen käy vain kaksi vuotta vanha salasanani, muihin tämän vuotinen.
Kävin myös uimahallilla varaamassa luokalleni ajan ja altaan. Kassalla kysyttiin, eikö minulla ole Timmi-tunnuksia. Mietin nopeasti, esitänkö täysin tietämätöntä, alanko itkeä vai syyttäisinkö huonoa palvelua. Tyhjän ilmeeni vuoksi kassa alkoi koodata ja varaus meni tällä kertaa näin.
Toiseksi olen siirtynyt kuudennen luokan opettamisesta kolmasluokkalaisiin. Vedin syvään henkeä, sillä nyt oltiin totuuden ja suorasukaisuuden lähteillä.
Aloitin englannin opetuksen. Selitin, että keskustelu on englanniksi helppoa, koska niin moni sana on sama. Hampurilainen on hamburger, pizza on pizza, Sprite on Sprite. Oppilas viittaa:
– Onks nakki nak?
Opetin vielä numerot. Vihdoin päästiin isoihin numeroihin. Kerroin, että olen fifty-three years old. Vihdoin joku arvasi:
– 53?
– Yes.
Mitä? Sä näytät ihan 28–vuotiaalta! Aina se lellikki löytyy.
Mitä? 53 eikä vielä lasta? Se siitä hymypatsaasta.
Olen saanut kolmosilta myös pukeutumisvinkkejä ja hiustenlaitto-ohjeita.
Kolmanneksi sain kuulla, ettei OAJ, se taustajärjestöni, jolle olen maksanut 31 vuotta jäsenmaksua, tuekaan minua koulun uudistamisessa.
OAJ:n edustaja huomautti minulle, että luokassani olevat sohvat eivät ole paloturvallisia, eikä minun kuulu siivota luokkani mattoa. Turun kaupunki kielsi vielä viherkasvit, koska niissä saattaa olla homeitiöitä. Tähän mennessä on kolmelta kollegalta lähtenyt ääni ja kaikki ramppaavat työterveydessä pöhkimässä spiro-testiä ja yrittämässä näyttää toteen, että henki ei kulje. Sanoin huomauttajille, että niin kauan kuin talossa on asbestia ja hometta ja sateella vettä tulee katosta läpi, sohvat, matot ja viherkasvit jäävät.
Ja miten niin sohvat eivät täytä paloturvallisuutta? Eihän ne syty siinä kosteudessa. Mitäköhän palomiehet ja OAJ sanoisivat koulun 300 muovituolista?
Onneksi olen myös keksinyt jotain piristävää ja työintoa nostattavaa:
Uusi oppilaani vaikutti kovin, kovin heikolta oppijalta. Kaikki aineet tuottivat ongelmia. Hirveä liikumisen tarve hänellä oli ja annoin hänelle istuimeksi toimistotuolin pyörillä, mikä on yleensä riittänyt liikkujille. En huomannut mitään vaikutusta. Miinuslasku 17–9 oli ylitsepääsemätön. Sormilla laskeminen ei auttanut, ei mitkään antamani neuvot. Sitten näin ylimääräisen, ison jumppapallon kierimässä käytävällä. Nappasin sen mukaani ja annoin hänelle istuimeksi. Jo siinä vaiheessa hän hyppi innosta. Ensimmäisen tunnin hän istui pallon päällä hyppien koko ajan. Olin varma, ettei jaksa koko tuntia mutta olin väärässä. Matematiikan kokeen hän suoritti hyppien pallolla hymy huulilla ja yhdeksikkö tuli.
En olisi ikinä uskonut muutama vuosi sitten, että annan oppilaan istua jumppapallolla koetta tehdessä. Mutta en olisi myöskään uskonut, että laskutaito on pomppimisesta kiinni.
Maarit Korhonen on turkulainen luokanopettaja, jonka missiona on uudistaa koulua.
