Koronakriisi on ajanut kansantaloudet ympäri maapalloa massiiviseen velkaantumiseen. Velkaantumisen välttämättömyyden kyseenalaistajia on harvassa. Nekin talousviisaat, jotka aiemmin ovat kavahtaneet velkaantumista, ovat hyväksyneet pandemian edellyttävän nopeita ja riittävän isoja elvytystoimenpiteitä. Kun finanssikriisissä puhuimme kuvaannollisesti rahan syöttämisestä talouteen singolla, nyt seteleitä on kylvetty kansalle helikopterista.

Elvytystä tehdään lähes pelkästään velkarahalla.

Euroopan unioni elvyttää velalla, jota otetaan jatkossa jäsenvaltioiden yhteiseen piikkiin ja joka pääosin maksetaan myöhemmin takaisin korotettuina jäsenmaksuina.

Koska monilla EU:n jäsenvaltioilla on jo ennestään krooninen alijäämä, kasvavat jäsenmaksut rahoitetaan usein velkarahalla.

Jäsenvaltioiden velkaraha otetaan sekä suoraan valtion velkana että tekemällä alijäämäisiä lisäbudjetteja, joiden miinussaldo rahoitetaan uudella velalla. Kunnat taas käyttävät joko valtiolta saamaansa velkarahaa tai ottavat itse lisää velkaa.

Valtio velkaantuu myös sillä, että se jättää jo päätettyjä veroja perimättä ja pienentää näin tulojaan. Ja kun tämäkään ei riitä, velkaannumme ottamalla förskottia kansantalouden puskureista kuten eläkejärjestelmistä esim. alennettujen eläkemaksujen myötä.

Velkaa velan päälle. Kuinka hallitusti tämä tapahtuu? Tiedämmekö esimerkiksi kuka lopulta maksaa koko homman viulut? Ruokimmeko lapsemme vai syömmekö heiltä tulevaisuuden eväät?

Näyttää siltä, että velkaelvytyksen kannattajien näkemys asiasta vaihtelee.

Elämäntapakamreerit

Poliittiset päättäjät ja ekonomistit voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään, joita tässä kutsun nimillä Elämäntapakamreerit ja Huomispäivän helppoheikit.

Elämäntapakamreerit ovat huolissaan velkataakan kasvusta. He ajattelevat, että tämäkin velanotto noudattelee tavanomaisen suhdannepolitiikan lainalaisuuksia eli nyt velkaannutaan, mutta myös velkaantumisen taittaminen kestävälle tasolle on pidettävä mielessä.

Elämäntapakamreereita löytyy muun muassa tällä viikolla raporttinsa jättäneestä talouspolitiikan arviointineuvostosta, joka kehottaa Suomen päättäjiä aloittamaan jo nyt valmistelut talouspolitiikan kiristämiseksi.

Näitä ”julkisen talouden vakauttamistoimia” tulee olla valmis jatkamaan mahdollisesti yli vuosikymmenen ajan, jotta velkasuhde BKT:hen saadaan kestävälle tasolle. Kun välissä ovat ainakin parit eduskuntavaalit, tehtävä ei tule olemaan helppo.

Huomispäivän helppoheikit

Huomispäivän helppoheikit taas argumentoivat, että olemme siirtyneet täysin uuteen vaiheeseen globaalitaloudessa. Uudessa uljaassa maailmassa julkisyhteisöjen veloilla ei enää ole määrällisiä rajoitteita, vaan velkaa voidaan ottaa huoletta, koska sen kustannus on pieni. Vähälle huomiolle jää, että vaikkei velkataakkaa aiota pienentää, se on rahoitettava uudelleen erääntymispäivänä silloisella korkotasolla.

Mutta tähänkin löytyy tietysti helppoheikkimäinen ratkaisu: ikuiset lainat. Suursijoittaja George Soros ehdotti tällä viikolla Helsingin Sanomissa, että eurooppalaisten valtioiden tulisi ottaa käyttöön ikuiset lainat eli niin sanotut perpetuaalit. Vaikkei Soros sitä kirjoituksessaan sano, tällaisten ikuisten lainojenkin korko yleensä elää ajassa. Jollei muuten, niin uusien perpetuaalien liikkeellelasku tuo aina uuden korkotason.

Soroksen kantava ajatus on, että jos kerran velkaannutaan, niin tehdään se sitten edes demokraattisesti. Nykyinen malli, jossa jäsenvaltiot velkaantuvat epäsuorasti EKP:n valtionpapereiden osto-ohjelmien kautta ei ole demokraattinen, sillä tätä kautta eurovaltiot ottavat yhteisvastuullista velkaa vaivihkaa keskuspankkinsa kautta. Vaikka EKP on määritellyt osto-ohjelmien keston, käytännössä ohjelmista irtaantuminen tai velkojen takaisinosto keskuspankilta valtioille eivät ole poliittisesti mahdollisia vielä pitkään aikaan. Läpinäkyvämpää olisi, että valtiot suoraan laskisivat liikkeelle perpetuaalinsa, jolloin velan hinta määräytyisi liikkeellelaskijan talouden iskukyvyn perusteella eikä euroalueen yhteisvastuun piikkiin.

Huomispäivän helppoheikeillä on kuitenkin poliittisesti helpompaa kuin kamreeriveljillään. On otollisempaa jättää ikävät asiat muille.

Kenelle siis jää velkapelin mustapekka? Tämä riippuu siitä, pääsevätkö niskan päälle kamreerit vai helppoheikit.

Jos kamreerien mallissa kyetään pysymään, velkaantumisen pysäyttämisen maksavat tällä hetkellä elossa olevat suomalaiset. Kaikenikäiset ja kaikkialla Suomessa. Toki poliittisia painotuksia tässä tarvitaan, jotta kaikkein heikompiosaisista pystytään aina huolehtimaan. Mutta kaikkia tämä kirpaisee kuitenkin. Muutoin koko kasvanut velkataakka jää lapsillemme ja lapsenlapsillemme.

Helppoheikkien mallissa tulevien sukupolvien hyvinvointi uhrataan nykyisyyden alttarille. Ei ole sellaista velkojaa, jonka rahakammiot olisivat pohjattomat. Jonain päivänä velkaa ei enää saa lisää. Tai sen hinta on niin kova, ettei koroista enää selvitä. Me emme vain jätä jälkipolvillemme nykyistä velkataakkaa, vaan viemme heiltä myös velanottokyvyn. Kun seuraava ”pankatastrofi” tulee vastaan, heillä ei olekaan enää mahdollisuutta pelastaa itseään. Edes seuraavan sukupolven piikkiin.

Kasvu maksaa velan

Kuten aina, on toki olemassa myös kolmas tie. Sen airuena toimii koko suomalainen elinkeinoelämä. Kasvu maksaa velan.

Tällöin kaikessa velanotossa huomioidaan erityisesti se, miten velkaraha käytetään. Kaiken ytimessä on kasvu. Velka on perusteltua silloin, jos velanotolla saavutettava kasvu ylittää velan korkokustannukset. Tällöin kyky hoitaa velkoja kasvaa nopeammin kuin velkaan liittyvät korkokulut. Rahaa ei käytetä juokseviin kuluihin, vaan rakenneuudistuksiin ja investointeihin uuden kasvun luomiseksi. Syömävelka ei nosta talouden kasvupotentiaalia piirun vertaa ja voi jopa jarruttaa talouden luonnollista uusiutumista.

Rakenneuudistusten tukemisessa taas pitäisi ohjata velkaraha sinne, missä pienimmällä kustannuksella saadaan isoin hyöty. Investoinneissa on syytä keskittyä markkinapuutteisiin eli ohjata pääomavirrat sinne, minne ne eivät markkinaehtoisesti kulkeudu.

Kasvua ei kuitenkaan synny itsestään ilman luottamusta siihen, että Suomessa kannattaa yrittää, työllistää, investoida uuteen, tehdä tutkimusta ja ylipäätään ponnistella huomisen hyvinvoinnin eteen. Tämän luottamuksen luominen voi kuitenkin olla helpompaa kuin kamreerien vaihtoehdon läpivieminen. Ja ainakin se on moraalisesti ja eettisesti oikeampaa kuin helppoheikkien tie.