Kirjoittajan mielestä vasemmistolaisen kollektivismin tuhoisan yhtälön seuraukset ovat alkaneet langeta laskuun Suomessa. Lehtikuva / Heikki Saukkomaa

Jari Ehrnrooth: On oikeiston vuoro ryhtyä uudistajaksi

Kirjoittajan mielestä on vain ajan ja taidon kysymys, milloin kansalaismielipiteen porvarillinen enemmistö myllertää arvokentän vastaamaan itseään.

Suomi tarvitsee selkeän oikeistolaisen vaihtoehdon, joka perustuu vastuulliseen individualismiin ja korjaa vastuuttoman kollektivismin aiheuttamat taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset vauriot.

 

Mikä erottaa oikeiston vasemmistosta

Kuten aiemmin tässä blogissani esitin, Ranskan suuresta vallankumouksesta alkaen vasemmisto on tulkinnut tasa-arvon sosiaalisten, taloudellisten ja kulttuuristen erojen poistamiseksi. Vapauden se on tulkinnut vapautumiseksi perinteisistä tavoista ja instituutioista. Veljeys on vasemmistolle samanmielisten joukkovoimaa ja luokkataistelua kapitalismia ja porvaristoa vastaan. Työväenluokan vaurastuttua vasemmisto on löytynyt yhä uusia väestöryhmiä ja vähemmistöjä, joiden uhripääomaa se käyttää keppihevosenaan hyökätäkseen ”eriarvoisuutta” vastaan.

Oikeiston tulkintahorisontti on toinen. Tasa-arvo tarkoittaa jokaisen vapaan yksilön tasa-arvoisuutta lain edessä ja suhteessa toisiinsa, samoja vapausoikeuksia ja velvollisuuksia, jotka on kirjattu kansanvaltaisen tasavallan perustuslakiin. Oikeistolainen vapaus on yksilön vapautta valita omat arvonsa ja elämäntapansa, koska jokainen ihminen omistaa itsensä ja elämänsä. Veljeys puolestaan tarkoittaa ihmisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja lähimmäisenrakkautta, joka ei katso yhteiskunnalliseen asemaan ja arvoon, vaan koskee kaikkia ihmisiä universaalin velvollisuusetiikan hengessä.

Mikä siis käytännössä erottaa vasemmiston oikeistosta?

Otetaan ajankohtainen esimerkki, sukupuolten tasa-arvo ja positiivinen diskriminaatio (siis myönteinen syrjintä – kalpene Orwell).

Vasemmisto haluaa yhtä monta naista ja miestä jokaiseen yhteiskunnan ruutuun. Tämä erot poistava tavoite on niin tärkeä, että sen vuoksi vasemmisto haluaa tinkiä kaikkien tasa-arvosta lakien, säännösten ja vaatimusten edessä. Luodaan siis naiskiintiöitä eli annetaan naisille etuoikeuksia laskemalla rimaa ja antamalla vähemmän pätevälle naiselle se mikä kuuluisi häntä pätevämmälle miehelle. Näin vasemmistolaisessa logiikassa tarkoitus pyhittää keinot ja simpsalapim, miesten syrjintä onkin eettistä. Unohdetaan vaativa velvollisuusetiikka ja käytetään joustavaa seurausetiikkaa, jolla perustellaan kaksoisstandardit ja etuoikeudet naisille – tai jollekin muulle ryhmälle, jonka uhripääomaa halutaan kanavoida vasemmiston kannatukseksi.

Oikeistolle tällainen syrjintä ei sovi missään tapauksessa. On sovellettava johdonmukaista velvollisuusetiikkaa ja pidettävä kiinni ihmisten tasa-arvosta sukupuoleen, ihonväriin, uskontokuntaan, etniseen taustaan tai ikään katsomatta. Ei kaksoisstandardeja, vaan jokaisen yksilön kykyjen ja ominaisuuksien kunnioittamista ja arviointia vertailukelpoisin kriteerein.
Ei siis ole lainkaan vaikeaa erottaa vasemmistoa oikeistosta. Suomessa tämä harrastus on vain kuulunut kiellettyjen listalle, koska meillä vasemmisto on viimeiset viisikymmentä vuotta vetänyt konsensuspolitiikan linjat ja oikeisto toppuutellut ja sopeutunut siinä sivussa. Aika pian toivoisi tämän suomettumiskaudella muodostuneen vinouman väistyvän. Oikeistolta se vaatii kuitenkin uutta ajattelua, uusien käsitteiden ja oman puhetavan kehittämistä, sillä historia painaa asetelmaa kuvattuun suuntaan ja siksi oikeistokin puhuu vasemmiston kieltä.

 

Lännen sisäisen heikkouden syyt

Koska vasemmiston tulkinta tasa-arvosta ja vapaudesta on messiaaninen, sen ideaalimalli on erot hävittävä tasajaon yhteiskunta. Punaisten maailmanparantajien mielestä kaikki on hyvin vasta sitten, kun koko ihmiskunta elää kuin alkukristillinen seurakunta, jossa kaikille murretaan saman verran leipää ja erimielisyydet liukenevat joukkosielun kirkkauteen.

Vasemmiston elämää suurempi tavoite on tehnyt siitä historiallisesti aloitteellisen ja mullistavan voiman. Oikeistolle on jäänyt tolkullisen jarrumiehen rooli. On vaalittu tasavaltaista perustuslakia ja oikeusvaltiota samalla kun on pyritty estämään sosialistien pahimmat hullutukset, vallankumoukset ja muut tuhot. Oikeisto on venynyt yhä uusiin kompromisseihin pahimman vasemmistomessianismin torjumiseksi. Esimerkiksi on hyväksytty valtaisaan tulontasaukseen nojaava kaikenkattava sosiaalihuoltovaltio – jota propagandasyistä kutsutaan hyvinvointivaltioksi – koska se on ollut parempi vaihtoehto kuin proletariaatin diktatuuri ja kommunismi.

Tämä peli muuttui Neuvostoliiton romahdettua ja kommunismin uhan kadottua Kiinaan, josta se nyt iskee läntistä yksilön vapautta ja kansanvaltaa vastaan kovempana kuin koskaan. Saman aikaisesti länsi on heikkouden ja hajaannuksen tilassa eivätkä perimmäiset syyt ole politiikassa, vaan kulttuurissa, arvoissa ja elintavoissa.

Lännen sisäisen heikkouden syyt – suurten ihanteiden katoaminen ja löperöliberaali vastuuttomuus, postmoderni kulttuurirelativismi ja arvonihilismi, levoton hedonismi, addiktiot ja elintapasairaudet – ovat suurelta osin seurausta 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta, jossa uusvasemmistolaiset filosofit, aktivistit ja kulttuuripersoonallisuudet hylkäsivät länsimaisen kulttuuri-ihmisyyden itsekurin ja korkeat ihanteet. Universaalit kauneuden, totuuden ja hyvyyden tavoitteet naurettiin kumoon luonnollisen ihmisen kyltymättömien tarpeiden ja kapitalismin vastaisen politisoitumisen tieltä. Vasemmistolaisen vallankumouksen nurinkurisella logiikalla he kutsuivat vapautumiseksi ja edistykseksi kääntymistään myös itse elämää suojaavia käytäntöjä ja perinteitä vastaan – silloinkin, kun Pentti Saarikosken tai Jörn Donnerin esikuvaa seuraten hylkäsivät lapsensa vain siksi että voivat.

 

Oikeistolaisen vastuullisuuden kova ydin

Vasemmistolaisen vastuuttomuuden kova ydin on kuitenkin kollektivismi. Vastuu siirretään valtiopersoonalle, jota – hämmästyttävästi – pidetään todellisena moraalisena toimijana. Kun valtio on perälauta, yksilön ei tarvitse harkita tekojaan eikä piitata seurauksista. Vasemmistoliberaalin sallivuuden kuilu on pohjaton.

Tämä ajatus yhdistää vanhaa ja uutta vasemmistoa, työväenliikettä ja yliopistointellektuelleja. Sisäpiiristä on kerrottu, että kun hyvinvointivaltiota kehitettiin ja SDP piti strategiakokouksiaan Hakaniemessä, ay-johtajat sanoivat, ettei yksilönvastuusta tarvitse huolehtia, se kuuluu porvareille. Yliopistofilosofit tuovat tähän oman panoksensa perustelemalla analyyttisesti, miksi oikeushenkilöt (yhdistykset, järjestöt, valtiot, yritykset) ovat todellisia moraalisia persoonia, joille voidaan siirtää vastuuta.

Näin on syntynyt vasemmistolaisen kollektivismin tuhoisa yhtälö, jonka seuraukset ovat alkaneet langeta laskuun Suomessa. Kun sosiaalikulut kasvavat nopeammin kuin bruttokansantuote, siihen ei vasemmistolla ole ratkaisua. Suomi velkaantuu nyt sellaista vauhtia, että on vain ajan kysymys, milloin sosiaalihuoltovaltion korruptoivimmat järjettömyydet (kuten asumistuki) puretaan.

Tehtävä jää väistämättä oikeistolle, jonka on siksikin otettava aloite.

Oikeistolaisen vastuullisuuden kova ydin on individualismi. Sillä ei ole mitään tekemistä itsekeskeisyyden, itseriittoisuuden tai itsekkyyden kanssa. Pikemminkin päinvastoin, vain tinkimätön yksilönvastuu voi luoda kestävää yhteisöllisyyttä, jossa ihmiset voivat luottaa toisiin vastuullisiin yksilöihin sen sijaan että viitataan johonkin epämääräiseen kollektiiviin, jota ei ole olemassakaan.

Kollektivismille ei löydy kestävää filosofista perustaa. Yhdistykset, valtiot ja yritykset ovat aina todellisten yksilöpersoonallisuuksien luomuksia ja sopimusjärjestelyjä joitakin tarkoin määriteltyjä tarkoituksia varten. Ne eivät siis ole olemassa itseään varten, kuten ihmisyksilöt – joilla on luovuttamaton ihmisarvo – eivätkä ne siksi voi olla moraalisia persoonia. Kun sanomme ”me” se ei tarkoita kollektiivista persoonaa, vaan yksilöpersoonien joukkoa. Kollektivismi seisoo tyhjän päällä.

Myös vastuulliseen individualismiin liittyy suuria haasteita, sillä vapauden ongelmaa ei ole vielä ratkaistu. Toisin kuin liberalismin kantaisät olettivat, syntyperäiseen ihmisluontoon ei sisälly järkeä ja omaatuntoa, joten kulttuuri-ihmisen vapaus on kovan työn takana. Miten itseohjautuva vapauden kyky saavutetaan ja miten se kehittyy vastuulliseksi, terveyttä ja elämää ylös rakentavaksi niin että länsimainen ihminen ei liiaksi kärsi hallitsemattoman hedonismin ikävistä haitoista? Tämä on olennainen kysymys sosiaalikulujen kasvun hillitsemisessä. Nähdäkseni vakuutusperusteisella sosiaali- ja terveyspolitiikalla vähennettäisiin kansalaisten valtioriippuvuutta ja päästäisiin samalla parhaisiin ohjausvaikutuksiin. Vapaita yksilöitähän ei voi pakottaa, mutta heidän kanssaan voidaan tehdä molemminpuolisesti velvoittavia sopimuksia, joihin sisältyy myönteisiä ja kielteisiä kannustimia. Erityisen huonoilta vaikuttavat nämä sote ja sotu joita meillä nyt tehdään. Ne voivat vain pahentaa tilannetta.

 

Kollektivismin eväät on syöty

Edellä sanotun nojalla on selvää, että vasemmisto ei voi itse korjata älyllisiä ja poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia virheitään. Kollektivismin eväät on syöty ja aika huutaa vastuullista individualismia.

Juuri tässä historian vaiheessa on siis välttämätöntä, että oikeistosta tulee aktiivisesti yhteiskuntaa uudistava voima. Tämä on uusi tehtävä oikeistolle, joka on tottunut tolkullisen jarrumiehen rooliinsa. Siksi tarvitaan uutta oikeistolaista ajattelua ja selkeää oikeistolaisen poliittisen subjektin muodostusta.

Aikamme poliittiseen draamaan on kirjoitettu suuri käänne. Suomen tilanne on herkullinen ja lupaava. Eduskunnassa porvarilliset voimat saavat selkeän enemmistön, mutta hallitusvalta valuu vasemmistolle, koska oikeisto on epäyhtenäinen ja älyllisesti heikko.

Pysähdytään lopuksi tähän. Erotetaan toisistaan (1) poliittinen arvokenttä tai mahdollisen politiikan agenda – siis overtonin ikkuna kuten politologiassa sanotaan – ja (2) kansakunnan todellinen arvomaailma, joka heijastuu vaalituloksissa. Vasemmiston vaikutusvalta nojaa edelliseen, joka on Suomessa sidottu sosiaalidemokraattiseen hyvinvointivaltiokonsensukseen. Oikeiston arvovalta nojaa jälkimmäiseen, siis siihen tosiasiaan, että enemmistö suomalaista antaa äänensä porvarillisille puolueille.

Nyt tämä kansanvaltaa loukkaava epäsuhta (1) poliittisen konsensuksen ja (2) kansakunnan arvokenttien kesken heijastuu protestina, jota perussuomalaiset erittäin ansiokkaasti kanavoivat omaksi kannatuksekseen. Muut oikeistopuolueet ovat sormi suussa, koska ovat sitoneet itsensä hyvinvointivaltiopuheeseen ja muuhun vasemmistolaiseen retoriikkaan. Sivistysporvarillinen oikeisto esittää yhä tolkullisen jarrumiehen roolia, vaikka juna meni jo.

On kuitenkin vain ajan ja taidon kysymys, milloin kansalaismielipiteen porvarillinen enemmistö myllertää myös poliittisen arvokentän vastaamaan itseään. Silloin alkaa yhteiskunnan oikeistolainen uudistaminen.

Mitkä ja ketkä poliittiset toimijat kykenevät silloin yhdistämään porvarillisesti ajattelevat puolueet yli vaalikausien niin, että oikeisto pitää valtaa kyllin kauan korjatakseen sen vinouman, jonka vasemmisto – suureksi osaksi Neuvostoliiton painostusvoiman tuella – on vuosikymmenien mittaan saanut aikaan suomalaisessa yhteiskunnassa?

Voisiko kokoomuksesta tulla suurin puolue ja oikeiston suunnannäyttäjä?

Näihin draamallisiin seikkoihin on syytä palata tässä blogissa myöhemmin.

Jari Ehrnrooth

Jari Ehrnrooth

Sitoutumaton kirjailija, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkija, dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. palaute.ehrnrooth @gmail.com

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt