X
SULJE MAINOS
Kirjoittajan mukaan moni uskoo uskonkappaleena, että valtioiden isompi rooli parantaisi asioita. Valtioneuvoston linna Senaatintorin laidassa Helsingissä. LEHTIKUVA / VESA MOILANEN

Jukka Manninen: SDP:n ohjelma on rakennettu hänen ajatustensa varaan

Kirjoittaja ihmettelee, oliko vanha maailma sittenkään niin huono.

Koronapandemia ja Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin poliittiset painotukset ovat vahvistaneet finanssikriisistä käynnistynyttä konsensusta isomman roolin valtiosta ja pienemmistä markkinoista. Samalla on vaadittu luopumista tiukasta menokurista, sillä velka ei ole enää minkään sortin ongelma.

Miksi näin? No, koska taikasana Modern Monetary Theory (MMT). Lisäksi nykyisen matalien korkojen ajan ei uskota kuunaan päättyvän. Toisaalta jos euroalueen korkotaso nyt nousisi yhdellä prosenttiyksiköllä, tietäisi se Suomen velanhoitokustannusten kasvua 640 miljoonalla ensi vuonna.

Vuosien 1980-2020 niin sanotun TINA-kauden poliittisella agendalla oli niin valtion roolin pienentäminen ja markkinoiden vapauttaminen kuin tiukka menokuri sekä globalisaation edistäminen vapauttamalla kansainvälistä kauppaa, työnjakoa ja työmarkkinoita.

TINA:n tulokset olivat kahtiajakoisia. Joukossa oli paljon hyvää. Syntyi globaali keskiluokka ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä maapallolla väheni merkittävästi. Teknologian kehitys oli ripeää ja tehokkaat arvoketjut alensivat monien tavaroiden hintaa. Aiemmin, 1960- ja 1970-luvuilla, ongelmaksi noussut inflaatio pysyi hyvin kurissa.

Hintana oli poliittista epävakautta, kun kehittyneissä talouksissa globaalien kilpailtujen työmarkkinoiden synty näkyi matelevana ansiokehityksenä ja perinteisten teollisuustyöpaikkojen vähenemisenä. Populismin suosio lisääntyi ja vakiintuneet poliittiset rakenteet järkkyivät.

Tehokas työnjako merkitsi myös pullonkauloja häiriötilanteissa, kuten puutteita suojavarusteiden saatavuudessa koronapandemian alussa tai nykyistä sirupulaa. Finanssikapitalismi ja uusien monopolien syntyminen jyrkensivät varsinkin Yhdysvalloissa eriarvoisuutta keskittämällä suuria omaisuuksia harvoille ja valituille.

Mutta millainen olisi se maailma, jossa valtiot ottaisivat isompaa ja aktiivisempaa roolia? Moni tuntuu uskonkappaleena uskovan, että asiat olisivat joka tapauksessa aiempaa paremmin.

Yhdysvalloissa Biden on linjannut lähestymistavaksi BUMO:n (Bottom Up, Middle Out). Se tarkoittaa toisaalta pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteiden luomista (kuten lapsilisiä tai maksutonta varhaiskasvatusta), toisaalta halvan lainarahan investoimista maan rapistuneen infrastruktuurin korjaamiseen ja ilmastonmuutoksen seuraamuksiin varautumiseen. Jatkossa – jos BUMO saa kansalaisten tuen ja demokraatit vallan yksiselitteisemmin – luvassa on kenties muutakin.

Mutta millainen vahvojen valtioiden tekemän comebackin maailma olisi? Tätä kysymystä voi tarkastella kahden hahmotelman kautta. Toinen on taloustieteilijä Mariana Mazzucaton ajatus missiotaloudesta, joka on saanut poliittista kannatusta monessa maassa. Suomessa SDP:n poliittinen ohjelma on käytännössä rakennettu Mazzucaton ajatusten (kuten yrittäjähenkinen valtio ja uusi teollisuuspolitiikka) varaan. Toinen malli on ulkopoliittisen instituutin tutkijoiden esittämä näkemys uudesta geopoliittisesta kehityksestä, jota he kutsuvat strategiseksi kapitalismiksi.

Taloustieteilijä Mariana Mazzucato. Wiki Commons CC BY 3.0 Alex Taffetani

Missiotalous on laaja ajatusrakennelma, jonka ytimessä on se, miten olisi mahdollista, että taloudessa syntyvä arvo jakautuisi tasa-arvoisemmin yhteiskunnassa. Siihen Mazzucato näkee kaksi väylää: uusien, parempipalkkaisten työpaikkojen syntyminen uuden valtiojohtoisen innovaatiotoiminnan myötä sekä uudet vaurausrahastot, jotka jakaisivat tuon innovaatiotoiminnan tuottoja ”kansalaisosinkoina”. Mazzucato lupaa, että kaupan päälliseksi myös ihmiskuntaa kohtaavat suuret ongelmat, kuten ilmastonmuutos, ratkeavat.

Jotta missiotalous toimisi, pitää valtioiden budjettirajoitteista välittämättä lähteä lainavivulla ratkomaan suuria ongelmia. Lisäksi hallinnon kyvykkyyksiä pitää vahvistaa ja kasvattaa samalla, kun yritykset siirtyvät laajasti shareholder-ajattelusta stakeholder-ajatteluun. Rahoittamansa innovaatiotoiminnan kautta valtioista myös tulisi omistajia yrityksiin. Noiden omistusten tuotot olisivat kansalaisosinkojen pohja.

Esimerkkeinä missiotaloudesta Mazzucato mainitsee muun muassa Nasan Apollo-projektin, Saksan Energiewenden tai Yhdysvaltain Darpan (Defense Advanced Research Projects Agencyn) toiminnan.

Mazzucaton mukaan ongelma on ollut siinä, että näin syntyneestä arvosta valtaosa on karannut yrityksiin ja valtio on jäänyt nuolemaan näppejään saamatta edes kunniaa tekemistään panostuksista.

Olihan esimerkiksi Darpa luomassa internetiä, mutta kaikki internetin luoma arvo karkasi niin sanotusti harakoille, kuten Googlelle. Todellisuudessa internetin ja tietokonevallankumouksen syntyyn vaikutti keskeisemmin kopiokonevalmistaja Xeroxin Piilaaksoon perustama tutkimuskeskus PARC, joka sekin epäonnistui perinpohjaisesti siellä syntyneen arvon omimisessa. (Käytännössä Microsoft ja Apple kopioivat PARCin ideat, kuten Michael A. Hiltzik kirjoittaa PARCin historiikissa. Lasertulostin oli PARCin merkittävin keksintö ja senkin syntymistä emoyhtiö yritti aktiivisesti sabotoida.)

Kokonaan toinen kysymys on se, kuinka hyvin innovaatiotoiminnan ohjaaminen valtioilta oikein onnistuisi. Käytetyt esimerkit – Apollo-ohjelma, Darpa tai toisen maailmansodan aikainen, Vannevar Bushin johtama Office of Research Strategy and Development (ORSD) – olivat menestyksiä suureksi osaksi sen takia, että niiden toimintaa motivoi ennen kaikkea selkeä eloonjäämiskamppailu.

Pelkona oli teknologis-tieteellisen kilpailun häviäminen aikana, jolloin se olisi uhannut koko kansakunnan olemassaoloa. Internetin kehittämisellä haluttiin varmistaa se, että ydinaseet saataisiin hajautetulla järjestelmällä ammuttua ilmaan, jos tarve lähettää omat aseet vastaiskuna matkaan syntyisi. Avaruuden valloittaminen palveli samaa tarkoitusta, oli siten kyse ydinkärjillä varustettujen mannerten välisten ohjusten kehittämisestä tai vakoilua palvelleista satelliiteista. Tarkoitus ei ollut koskaan tuottaa arvoa, vaan varmistaa ennen kaikkea omat turvallisuuspoliittiset edut.

Strateginen kapitalismi – toinen hahmotelma maailmasta, jossa valtiot ottavat isompaa roolia suhteessa markkinoihin – ponnistaa tästä eksistentiaalisesta uhasta. Strategisella kapitalismilla tarkoitetaan geopolitiikan ohjaamaa kauppapolitiikkaa, jossa valtiot (käytännössä siis Yhdysvallat ja Kiina) pyrkivät kasvattamaan niiden valtaa ja pitämään omassa etupiirissään tiettyjä teknologioita. Sitä voisi kutsua avoimen, sääntöihin perustuvan kaupan balkanisaatioksi.

Strateginen kapitalismi pyrkii myös vähentämään toimitusongelmia, mikä tarkoittaisi arvoketjujen palauttamista – kutsutaan sitä deglobalisaatioksi tai relokalisaatioksi. Tämä voisi tarkoittaa myös teollisten työpaikkojen paluuta, vaikkakin todellisuudessa vanhat työt eivät palanne, vaan kapasiteetin lisäys toteutetaan uuteen automaatioon ja robottisointiin panostamalla.

Strategisessa kapitalismissa siirrytään siis kylmään kauppasotaan, jossa nähdään erilaisia sanktioita ja vientikieltoja ja jossa maiden ja yritysten pitää valita leirinsä, kuten rautaesiripun aikoihin. Tehdäänkö kauppaa Kiinan vai Yhdysvaltain kanssa? Käytetäänkö amerikkalaista vai kiinalaista teknologiaa?

Euroopan unionille asetelma on hankala, koska kahden geopoliittisen jätin hajota ja hallitse-strategiat halvaannuttanevat yhteisen eurooppalaisen päätöksenteon. Strateginen kapitalismi lisää myös mahdollisuutta kuumiin konflikteihin, jos kauppa- ja teknologiasodat eskaloituvat – asetelma kun vastaa ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä kansakuntien kilvoittelua siirtomaista ja niiden tuottamista raaka-aineista.

Oma kysymyksensä on myös se, miten demokratia istuu näihin malleihin. Mazzucato painottaa missioiksi valittavien haasteiden laajaa hyväksyntää. Todellisuudessa projektien pituuden ja monivuotisuuden vuoksi ne karkaavat demokraattisen kontrollin ulkopuolelle. Tappioiden karttaminen (englanniksi loss aversion) on myös merkittävä riski, jossa poliittisen arvovallan nimissä rahaa syydettäisiin samoihin huonoihin hankkeisiin vuodesta toiseen.

Ja kuinka dynaamista missiotalous voisi olla? Google oli vasta 21. hakukone, joka näki päivänvalon. Olisiko missiotaloudessa kehitys pysähtynyt ensimmäiseen iteraatioon hakukoneesta? Kysyisimmekö edelleen asioita Jeevesiltä?

Strategisessa kapitalismissa demokratialle lienee vielä vähemmän tilaa. Kiina on komentotalous ja kansallinen turvallisuus on perinteisesti ollut käypä peruste muun muassa demokraattisten prosessien ohittamiselle ja kansalaisten valvonnan lisäämiselle.

Entä mitä käy uusien teknologioiden synnylle ylipäänsä, jos kehitys jakaantuu kahteen haaraan, kahteen toisiaan kyräilevään leiriin? Johtaako leirien kilvoittelu kiihkeämpään vai verkkaisempaan vauhtiin? Globalin työnjaon purkaminen ja moninkertaisen kapasiteetin rakentaminen johtaa joka tapauksessa inflaatioon ja tavaroiden kallistumiseen.

Pakostikin sitä miettii, että oliko se vanha maailma näihin kahteen vaihtoehtoon verrattuna sittenkään niin huono? Uudistumista ja epäkohtien korjaamista se vanha markkinatalous toki kaipaisi.

Jukka Manninen

Jukka Manninen

Elinkeinoelämän Keskusliiton johtava asiantuntija.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt