Pitkin koronakevättä on keskusteltu paljon velkaantumisesta. Konsensus tuntuu olevan, että nyt jos koskaan valtion pitää velkaantua. Suomi kun saa nyt markkinoilta nollakorkoista velkaa ja epidemia on synnyttänyt akuutin tarpeen tukea niin yrityksiä kuin kuntia. Maaliskuussa talous tuntui pysähtyvän kuin seinään, mikä on herättänyt vaatimukset elvyttämisestä, jotta talous saataisiin taas käyntiin. Nyt jännitämme tulevaa syksyä ja vientiteollisuuden tilauskirjojen kohtaloa.
Konsensusta ei sitten enää olekaan sen suhteen, että missä vaiheessa ja miten velkaantumiseen pitäisi puuttua. Hallitusohjelman tavoite julkisen talouden tasapainosta vuonna 2023 on jo siirretty mappi Ö:hön. Hallitus kirjoittaa syyskuun budjettiriihissä uusiksi ainakin ohjelmansa talouspolitiikan osion. Sen tilalle tulee julkisen talouden kestävyyden vahvistamisen tiekartta, ystävien kesken kestävyystiekartta.
Uusi valtiovarainministeri Matti Vanhanen on korostanut medialle antamissaan haastatteluissa kahta asiaa. Ensiksi ratkaisevaa on se kuinka uskottavia ovat ne päätökset, joilla pitkän aikavälin kestävyys rakennetaan. Toiseksi niitä päätöksiä pitää tehdä jo syksyn budjettiriihessä.
Pääministeri Sanna Marin ei ole halunnut lähteä tähän keskusteluun. Syksyn budjettiriihessä keskustellaan pääministerin Suomen Kuvalehdelle antaman haastattelun mukaan ennen kaikkea siitä, minkälaista talouspolitiikkaa on tehtävä milloinkin.
Neljännen lisätalousarvioesityksen yhteydessä julkistetussa kannanotossa ”Kohti kestävää julkista taloutta” hallitus sai asettua mittaluokan ja aikataulun: tarvittavien sopeutustoimien ja rakennetoimien määrä on Hetemäen työryhmän haarukoima seitsemän miljardia euroa 2020-luvun aikana.
Selkeimmän strategian Suomelle on laatinut Vihriälän työryhmä toukokuisessa raportissaan. Akuutin tukivaiheen jälkeen on elvytyksen vuoro, kun on nähty se, missä määrin käynnistysapua talous tarvitsee. Näitä päätöksiä tehtäessä pitää päättää myös myöhemmästä sopeutuksesta. Velkasuhteen vakauttamisen vaatii vähintään 7-10 miljardin euron kasvu- ja kipupakettia. Sopeutustoimien pitäisi käynnistyä viimeistään vuodesta 2023.
Vihriälän työryhmä varoitti raportissaan toisaalta myös epärealististen rakennepoliittisten suunnitelmien vaarasta, toisaalta sopeutuksen lykkäämisestä. Edellistä edustaa esimerkiksi työllisyystavoitteen kiristäminen paperilla, kun selvää on se, että nykyinenkään 75 prosentin tavoite ei ole toteutumassa. Jälkimmäinen taas vain lisäisi velkataakkaa, tulevaa sopeutuksen määrää ja Suomen haavoittuvuutta uusille sokeille ja häiriötilanneille.
Suurin ongelma tässä koronan synnyttämässä velkakeskustelussa on sen historiattomuus. Julkista velkaantumista tarkastellaan vain tästä hetkestä eteenpäin osana jotain uutta normaalia asiantilaa. Tässä keskustelussa Suomen velkaongelman kroonisuus ei paljon huomiota saa. Kuntasektori kun on Suomessa elänyt vain velaksi jo vuodesta 2001 ja valtio vuodesta 2009.
Velkariippuvuus näyttää olevan Suomen poliittiselle järjestelmälle systeeminen ongelma.
Finanssikriisin ja euromaiden velkakriisin synnyttämät talousongelmat johtivat julkisen sektorin velkaantumiseen monissa Suomen verrokkimaissa (esimerkiksi Ruotsi, Tanska, Hollanti), mutta niissä velkasuhde pysyi hallinnassa, jopa laski. Suomessa se jäi monta kymmentä prosenttiyksikköä korkeammalle tasolle.
Yuval Noah Harari nostaa Sapiens-kirjassa luoton yhdeksi niistä kasvupulvereista, jotka ovat saaneet viimeisempien 500 vuoden aikana tavaroiden ja palvelujen tuotannon maailmassa 240-kertaistumaan, kun maailman väestö on samana aikana vain 14-kertaistunut. Toki Harari kaivaa historiasta myös paljon esimerkkejä epäonnistumisista velanhallinnassa, kuten vaikka Ludvig XVI:n Ranskan, jossa budjetista puolet ennen vallankumousta meni lainanhoitokustannuksiin.
Jos tätä Hararin näkökulmaa – velkaantumisen käyttämistä kasvun vauhdittajana – soveltaa Suomen valtion velkaantumiseen, niin tulokset eivät näytä olevan kummoisia. Vuoden 2008 lopussa Suomen valtiolla oli velkaa 28 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen bruttokansantuote (BKT) oli silloin tämän päivän euroissa mitattuna noin 221 miljardia.
Valtiovarainministeriön viime viikolla julkaiseman taloudellisen katsauksen mukaan Suomen BKT supistuu tänä vuonna 228 miljardiin euroon. Valtionvelka on taas nousemassa 55 prosenttiin bkt:sta.
Jos tuota vuoden 2008 BKT:ta kuvataan indeksiluvulla 100, on tämän vuoden BKT indeksinä 103. Valtionvelka taas nousee vuoden 2008 tasosta (100) indeksilukuun 201.
Olemme siis kaksinkertaistamalla valtionvelan saaneet aikaan vain kolmen prosentin reaalisen kasvun bruttokansantuotteeseen. Tämän perusteella viime vuosien miljardien mittaluokan velkaantumisella (reaalisesti valtionvelka on vuosina 2008-2020 kasvanut lähes 63 miljardilla eurolla) ei ole saatu aikaiseksi kummoista kasvua. Kyse on enemmän syömävelasta.
Viime vuosina luottamusta ei ole herättänyt politiikan kyky ratkoa ongelmia. ”Erityisesti huolta kannettiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista, joissa kustannukset ovat nousseet järkyttävän nopeasti”, totesi pääministeri Matti Vanhanen historian ensimmäisen politiikkariihen päätteeksi helmikuussa 2005. Noista sanoista alkoi sote-uudistus, jonka uusin tuotantokausi on vastikään käynnistynyt. Tällä kertaa tavoitteena eivät edes ole säästöt tai kustannusten kasvun hillintä.
Kyllä, kriisin oloissa velkaantuminen on väistämätöntä, mutta esimerkiksi elvytyspanostusten pitäisi aidosti lisätä talouden suorituskykyä ja kasvuhakuisuutta.
Kyllä, vallitsevissa matalan lainakoron oloissa velan rasitus jää rajalliseksi, mutta Suomen krooninen velkakierre on katkaistava.
Nykyinen krooninen velkaantuminen ja ikäsidonnaisten menojen kasvu 2030-luvulta eteenpäin ovat vaarallinen yhdistelmä, jos ja kun seuraava sokki iskee. Viimeiseen 30 vuoteen on mahtunut neljä sokkia: 1990-luvun lama, vuoden 2008 finanssikriisi, vuonna 2010 iskenyt euroalueen velkakriisi ja nyt vuonna 2020 alkanut koronapandemia.
Lienee selvää, että viimeistään vuosikymmenen vaihteessa koemme jonkin uuden häiriön?
