Ruotsinsuomalainen nainen on jakanut Facebookissa monen pyytämän kertomuksensa sairastumisestaan Covid-19 -tautiin. Tekstiä on jaettu paljon. Naisen mukaan monet vähättelevät taudin vakavuutta ja nauravat sille, joten hän haluaa kertoa oman elämänsä muuttumisen ”oletettavasti pysyvästi” keväällä.
Nainen kertoo olleensa muiden tavoin helmi-maaliskuussa sitä mieltä, että ”ei kai se ole sen kummempi kuin muutkaan flunssat ja kyllähän niihinkin kuolee samalla, jos ei suuremmallakin prosenttimäärällä”. Hän noudatti suosituksia, mutta kävi edelleen syömässä ja istumassa iltaa ystävien kanssa ravintoloissa.
Maaliskuun lopun lauantaina nainen tunsi olonsa vähän nuutuneeksi. Kotona hän mittasi kuumeen, jota oli vähän yli 39 astetta. Sunnuntaina hän heräsi kurkkukipuun, yskään ja yli 40 asteen kuumeeseen. Maanantaina tuli lisäksi raju ripuli ja maku- ja hajuaisti lähtivät.
Seuraavalla viikolla hän sai elämänsä ensimmäisen ruoka-allergiareaktion, jossa huulet ja kieli turposivat ja suuhun tuli rakkoja.
– Ihmettelin tätä mutta en tajunnut, että minun olisi pitänyt soittaa terveysneuvontaan ja ottaa selvää tilanteen vakavuudesta, vaan jatkoin vain nukkumista.Omaiset alkoivat patistella ottamaan yhteyttä terveysneuvontaan. Sieltä lähetettiin naisen hämmästykseksi ambulanssi, joka vei mukanaan.
– Tämä viikko kotona sairaana on melkein täysin poispyyhitty minun muistista, se… on aika tavalla se kaikki mitä muistan.
Ensiavussa nainen laitettiin heti tiputukseen ja hän sai sekä ravintoa että lääkkeitä. Suonet olivat niin kuivat ja hauraat, että käsivarret olivat parin päivän jälkeen aivan mustat.
– Ensimmäinen viikko sairaalassa on minulla aikamoisessa kuume horroksessa ja minulla on vain pätkittäisiä muistoja. Lääkärit ja hoitajat olivat kaikki saman näköisiä ilman tunnistettavia naamapiirteitä; sairaalavaatteiden lisäksi heillä oli naamasuojat sekä visiirit ja iltaisin myös otsalamput. Kerran heräsin siihen, että huoneeni oviaukossa oli kolme ulkoavaruusolentoa, siltä se ainakin minusta näytti kun he seisoivat siinä pimeää vasten ja ainoa mikä erottui oli heidän otsalamput ja visiirit missä lampun valot heijastuivat.
– Toiset tapahtumat mitkä jäivät elävästi mieleen oli minun kaksi kuljetusta osastolta, ensimmäinen keuhkoröntgeniin ja toinen kun vaihdoin osastoa. Kummallakin kerralla minut kärrytettiin sängyssä keskellä yötä kuin varkain ja matkassa oli kolme hoitajaa, kaksi jotka kärräsivät sängyn ja yksi joka kulki muutama metri edellä ja pysäytti mahdolliset vastaantulijat. – Pysähtykää! Pysähtykää! Älkää tulko tännepäin!, hän huusi hyvin topakalla äänellä kuin paraskin kensartti. Ihmiset katsoivat kuljetustani ihmeissään ja varsinkin yksi vahtimestari jätti peräti vaununsa siihen ja juoksi käytävän varrella olevaan huoneeseen piiloon. Minä olin kuin mikäkin radioaktiivinen saaste, ja todellisuudessa olinhan minä, en saaste mutta tartunnan kohde.
Naiselle oli kerrottu, että hän joutuisi hengityskoneeseen. Lääkäri tuli puhumaan.
– Nukutamme sinut 2-3 viikoksi, sanoi hän minulle.
– Tai ehkä pitempään. Katsomme parin viikon päästä miten pärjäät ja sitten päätämme jos voimme herättää sinut.
Nainen sai soittaa lapsilleen kertoakseen, mikä on edessä.
– Luulen, että se oli se kaikkein kauhein mitä olen elämässäni ikinä joutunut tekemään. Tyttäreni itki puhelimessa ja pojillani oli myös itku kurkussa niinkuin oli minullakin, meillä kaikilla kävi varmastikin samat ajatukset mielessä; tulenko ikinä heräämään nukutuksesta? Tähänkö elämäni loppuu?
Juuri ennen nukutusta havaittiin kuitenkin vika happiviiksissä. Sen korjaamisen jälkeen nukutusta ei tarvittukaan.
– Pari viikkoa happiarvoni menivät vielä vuoristorataa, ylös ja alas ja happi säädettiin viiksien kautta sen mukaisesti. Minun toivo päästä kotiin meni myös tästä johtuen samaa vuoristorataa. Olin niin iloinen kun arvot nousivat ja melkein itkin kun ne taas heikentyi ja kokeilin epätoivoisesti vaatia toista mittakonetta tai mittausta. Puolitoista viikkoa menin näin, vaihdellen onnen ja epätoivon välillä. Yhdessä vaiheessa jo luulin melkein, että jäisin ikuisesti haamuna kummittelemaan osastolle.
Nainen pääsi yllättäen kotiin noin kuukauden päästä sairaalaan tulosta. Kotona hän havaitsi, ettei ollut ymmärtänyt kurjassa tilassaan ennen sairaalaan joutumista menettäneensä pidätyskykynsä. Hän ei muista mitään päivistä ennen sairaalaan lähtöä.
– Olin onnellinen siitä, että omaiseni olivat tämän tajunneet ja pakottivat minut ottamaan yhteyttä hoitoon.
– Ensimmäisinä päivänä en jaksanut edes kävellä rappusia kerrosta ylös vaan jouduin käyttämään hissiä. Pari päivää myöhemmin tarvitsin käydä lähettämässä kirjeen vakuutusyhtiöön ja kävelin postilaatikolle mikä on noin 75 metriä kodistani. Minun oli pakko istahtaa penkille lepäämään ennen kuin jaksoin kävellä takaisin kotiin. Ennen sairastumistani oli minun kävelyreittini maastossa noin 10 km.
Naisen mukaan hänen aivonsa eivät toimi kuten ennen. Hän unohtaa sanoja ja painaa vääriä sähkökatkaisimia.
– Eri jälkitarkistuksissa mitkä tehtiin ensin puhelimitse todettiin, että minulla on vaurioita mitkä vaativat tarkemman tutkimuksen ja olen nyt pari kuukautta kulkenut lääkäreillä, keuhko- ja aivoröntgenissä, silmälääkärillä (monella on todettu näkövaurioita), psykologilla, rehabissa jne.
– Nyt kohta puoli vuotta myöhemmin minulla on todettu edelleenkin olevan raju aivoväsymys ja olen sairaskirjoilla. En saa kävellä kuin korkeintaan 3-5 kilometriä, jos on pienikin ylämäki olen aivan poikki. Minä en saa ajaa autoa. Minun tarvitsee yöunen lisäksi nukkua päiväunet sekä ottaa kaksi kertaa päivässä pienet ”aivo-lepuut” eli melkein kuin meditoisin. Jos minulla on yksikin päivä milloin rasitan itseäni enemmän, niin yleensä nukun melkein koko seuraavan päivän.
– En ole tuntenut itseäni pirteäksi kertaakaan maaliskuun jälkeen, olen vain enemmän tai vähemmän väsynyt.
– Jos laitan ruokaa niin minun tarvitsee levätä sen jälkeen. Jos imuroin yksiöni niin olen aivan uupunut ja hiestä märkä. Kaikki mitä teen on nykyään rasittavaa ja minun tarvitsee suunnitella koko viikon tekemiset niin, että yhdelle päivälle ei tule liikaa. Alkukesästä alkoi lähtemään hiukset.
– Tällä hetkellä ei vielä tiedetä jos tämä on ikuista vai pystynkö paranemaan tyystin. Meitä on monta joille on jäänyt näitä samoja vaurioita Covid-19 -viruksesta, yksi heistä on poikani hyvä perhetuttava ja vielä nuori ihminen. Sitten on tietenkin he jotka eivät selvinneet kuten esimerkiksi minun entinen anoppi, joka kuoli kun minä olin sairaalassa. Hän kuului ns. riskiryhmään. Aluksi sairaalassa hän voi yllättävän hyvin ja pystyi hengittämään pienellä happiavulla.
Naisen mukaan Covid-19-tautia flunssaksi väittävät ovat väärässä ja ”myös hyvin epäkunnioittavia heitä kohtaan, jotka ovat tähän vakavasti sairastuneet, tai menettäneet läheisiään ja rakkaita tähän tautiin”.
– Nyt on tuhansittain ihmisiä jotka ovat vielä kuukausia jälkeenpäin edelleenkin sairaita ja ei tiedetä jos ikinä paranee täysin, tässä on se ero.
Luvut ovat lähteneet taas kasvamaan. Tässä THL:n päivittäin ilmoittamat luvut ikäryhmittäin.
1) tässä kuvassa aikaisemmin löydetyt tartunnat on merkitty tälle päivälle
2) tässä on oletettu ikäjakauma tänään samaksi kuin eilen
2/x pic.twitter.com/nMfnHSVfxJ— Ilkka Rauvola (@jukka235) October 27, 2020
