Yhdysvaltain eurooppalaisissa liittolaismaissa tiedot Joe Bidenin noususta maansa presidentiksi on otettu vastaan toiveikkain ja helpottunein mielin. Vaikka arvaamattoman Donald Trumpin väistyminen saattaa jossain määrin helpottaa liittolaisten elämää, ylenpalttiseen optimismiin ei nimekkään brittitutkijan Edward Lucasin mukaan kuitenkaan ole aihetta.
– Jos Trump olisi tullut valituksi uudelleen, hän olisi todella saattanut irrottaa Yhdysvallat Natosta. Muitakin huonosti harkittuja, aina huonosti valmisteltuja ja hyvinkin mahdollisesti twiitein ilmaistuja epämieluisia yllätyksiä on aivan liian helppo kuvitella, Lucas kirjoittaa Centre for European Policy Analysis -ajatushautomon julkaisemassa artikkelissa.
– Lännen johtamisessa ei ole kyse vain geopoliittisen kilpailun reaalipolitiikasta. Se edellyttää myös jonkinlaista arvojen huomioon ottamista, mikä Trumpin hallinnolle vaikutti olevan vierasta, hän sanoo.
Päinvastoin kuin Trump, kahdeksan vuotta USA:n varapresidenttinä toiminut Biden ei Lucasin mukaan ole vain ennustettava, vaan myös erittäin kokenut.
– Hän uskoo transatlanttisen liittokunnan ytimessä oleviin arvoihin ja lausuu ne ääneen. Todistin Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2019, kuinka hänen innoittava puheensa nostatti yleensä niin kivikasvoisessa yleisössä vilpittömän ja jopa liikuttuneen reaktion. On helppo ymmärtää, miksi niin moni poliittinen johtaja Euroopassa on tervehtinyt hänen valintaansa sellaisella lämmöllä (ja huojentuneisuudella), hän toteaa.
Eurooppa ei saa jäädä lepäämään laakereillaan
Vaikka USA:n ja sen liittolaisten suhteissa tapahtuisikin eräänlainen paluu normaaliin, eurooppalaisten johtajien tuudittautuminen katteettomaan itsetyytyväisyyteen olisi Lucasin mielestä vakava virhe.
– Ensinnäkään ne kotimaiset tekijät, jotka Trumpin nousua vauhdittivat, eivät ole kadonneet, kuten vaalien täpäryys osoitti. Ilman pandemiaa presidentti olisi voittanut. Seuraavat vaalit ovat vain neljän vuoden päässä. Trumpilainen republikaaniehdokas voi voittaa silloin, ja Bidenin kausi jäisi vain tietynlaiseksi poikkeavaksi anakronismiksi, Lucas sanoo.
– Toiseksi Euroopan turvallisuus ei edes lyhyellä aikavälillä ole kiireelliseksi koettu asia Washingtonin asialistalla, vaan sitä hallitsevat Kiina, taloudelliset murheet ja poliittinen polarisoituminen kotimaassa. Niiden, jotka muistavat (virheellisesti) Barack Obaman hallinnon transatlanttisena kultakautena, olisi syytä virkistää muistiaan sen vuodoista, loukkauksista, munauksista – ei vähiten Venäjä-suhteen ”uudelleenkäynnistyksestä”, Puolan ja Unkarin ohjuspuolustustukikohtien kömpelöstä dumppaamisesta, kääntymisestä kohti Aasiaa ja huolimattomasta kielenkäytöstä (”kumppanit” ”liittolaisten” sijaan), Lucas toteaa.
Kolmantena seikkana hän muistuttaa, että lännen viholliset eivät suinkaan nuku.
– Riippumatta siitä, antaako (ja kykeneekö) USA antamaan enemmän tukea, Euroopan on otettava enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan, panostettava siihen enemmän ja myös tehtävä enemmän. Uhat eivät ole vain sotilaallisia – niihin liittyy paljon vaikeampia kysymyksiä pelotteesta ja kriisinsietokyvystä silloin, kun kyse on kyberiskuista, likaisesta rahasta, informaatiosodankäynnistä ja muista vaikuttamisoperaatioiden muodoista. Ne edellyttävät uudenlaista yhteistyötä valtioiden sekä poliittisten ja taloudellisten järjestelmiemme osapuolten välillä, hän kiteyttää.
