Vaalimainoksia Myyrmäen Paalutorilla Vantaalla 11. huhtikuuta. LEHTIKUVA/VESA MOILANEN

Eija-Riitta Korhola: Näpäytys

Eduskuntavaalikannatuksemme ei ole ollut näin alhaalla viiteenkymmeneen vuoteen.

On rehellistä myöntää, että vaalitulos paljasti sen, mitä pelättiin: kokoomus vuotaa perussuomalaisiin.

Vielä ennen vaaleja kuulin muutamien porvaririntaman kannattajien pohdintoja siitä, miten vaalitukea kannattaa antaa, jotta Antti Rinteen (sd.) hallitus ja sitä seuraava maan talouden alasajo voitaisiin estää: paitsi kokoomukselle ja keskustalle, annetaan vähän myös perussuomalaisillekin, koska nämä syövät demarien kannatusta. Tiedot olisi kannattanut päivittää: tutkijoiden mukaan vuoden 2014 jälkeen näin ei ole tapahtunut. Tuki oli nollasummapeliä.

Valtio-opin professori Hanna Wass jopa lanseerasi uuden käsitteen, perusporvari, jolla hän tietenkin tarkoittaa persuporvaria. Nyt perussuomalaisia ei mielletäkään enää kouluttamattomien ja vähäväkisten puolueeksi. Niin Kalliossa kuin Eirassakin äänestettiin Jussi Halla-ahoa.

Oli helppo aistia vaalikentillä tilanne. Vastaan tuli kokoomuksen äänestäjiä, jotka tällä kertaa aikoivat ”näpäyttää”. Hallituksen saavutuksia talouden alalla arvostettiin, mutta ”kokoomuksen punavihreys” oli monille liikaa. Puolueen viestiä ei juurikaan erottanut vihreistä, eli miksi edes vaivautua tukemaan? Moni sanoi, että kokoomus ottaa perinteiset kannattajansa saavutettuna etuna, luottaa näiden konservatiiviseen äänestyskäyttäytymiseen, ja suuntaa varsinaisen viestinsä liikaa viherliberaaleille.

Muistutin brexitistä. Jos aikoo antaa protestiäänen, tuloksen kanssa pitää myös elää. Tunnen niitäkin brittejä, jotka eivät kannattaneet eroa EU:sta, mutta oman leave-äänen tarkoitus oli vain vähän näpäyttää EU:ta, kun luotettiin, että remain-puoli voittaa. Mitä tästä opimme? Jos äänestää, pitää kestää seuraukset. Muuten näpäyttäminen on huono idea.

Näpäyttäjien äänenpainoja kannattaa kuitenkin kuunnella ja miettiä. Kokoomuksella on paitsi kunniakas historia, loistava ja pitkäpinnainen kannattajakunta. Sitä ei todellakaan kannata vaihtaa. Politiikan keinoja on sen sijaan tarkistettava kiireesti.

Vaalien alla tuskastuttiin erityisesti yksipuoliseen ympäristöpuheeseen: Suomea  esimerkiksi arvosteltiin kohtuuttomasti ekologisen jalanjäljen ja metsäpolitiikan osalta. Juuri tähän viistouteen useat suomalaiset – ja kokoomuslaiset –  ovat kyllästyneet. Eihän se ole kannustavaa, kun tehdään parhaamme, ja silti vihreä leiri haukkuu ja kantelee EU:lle.

En vastusta vihreää aatetta siksi, että se olisi liian kunnianhimoista vaan siksi, että se on fundamentalistisuudessaan liian huonoa ja kapeakatseista, jos on oikeista tuloksista kiinnostunut. Vihreän aateperinnön ongelma on talouskasvun vähättely, teknologiavastaisuus, lainsäädännöllinen bipolaarisuus, köyhyyden romantisointi ja kokonaiskuvan ohittaminen. Miksi nytkään meille pitäisi riittää se, että Eurooppa ja Suomi leikkaa päästöjä yksipuolisesti, sen lisäksi että joudumme joka tapauksessa Pariisin sopimuksen mukaisesti miljardien rahoittajaksi kehittyville maille?

Olen ihmeissäni, että kokoomuksesta kuuluu äänenpainoja, joiden mukaan leikkaustavoitetta tulisi kiristää siinäkin tapauksessa, että EU:n ulkopuolella näin ei tehdä. Näinkö vähän lopputulos kiinnostaa? Eikö juuri meidän puolueemme voisi kantaa huolta reilusta kilpailusta tietäessämme, että epäreilulla pelikentällä kilpailuedun saaja on saastuttaja ja silloin tappion kärsii ympäristö, aina.

Suomessa on tehty pitkään työtä ja merkittäviä investointeja päästöjen vähentämiseksi. On tärkeää, että poliittinen signaali sen jatkumiseksi pysyy voimassa. Puhdas tuotanto on ainoa järkevä suunta. Samalla on välttämätöntä pitää huoli siitä, että puhtain saa ylipäätään jäädä henkiin.

 

 

 

 

Eija-Riitta Korhola

Eija-Riitta Korhola

Filosofian tohtori, europarlamentaarikko 1999-2014