Politiikan tutkija Elina Kestilä-Kekkonen kirjoittaa Nykypäivässä otsikolla Vaalit jytkyjen jälkeen 2019 eduskuntavaalien isosta merkityksestä poliittisen kulttuurin kannalta.
– Vaalikamppailussa nähtiin toki normaalia hallitus–oppositio-dynamiikkaa: keskustan ja vasemmiston kannattajien pettymystä oikeistohallituksen talouspolitiikkaan, leikkauksiin koulutuspolitiikassa, epäonnistuneeseen sote-prosessiin ja vanhustenhuollon heikkoon tilaan. Tuloksissa kertaantui myös se vertailevista tutkimuksista tuttu havainto, että pääministeripuolue kantaa aina valtiovarainministeripuoluetta suuremman vastuun hallituksen politiikasta. Kuitenkin kaksi kehityskulkua kertoo jostain pysyvämmästä, Elina Kestilä-Kekkonen toteaa.
Ensimmäinen niistä on hänen mukaansa hyvin yleinen: jäätyneiksi maalaillut pohjoismaiset puoluejärjestelmät ovat pitkälti sulaneet.
– Suomessa sulaminen on tapahtunut hieman jälkijunassa, asteittain: ensin kolmesta suuresta puolueesta neljään suureen, ja lopulta viiteen keskikokoiseen. Eikä tämäkään tilanne ole välttämättä pysyvä. Pohjoismaat eivät ole yksin: eurooppalaisten puoluejärjestelmien trendi on pirstaloituminen. Globalisaation voittajat asettuvat globalisaation häviäjiä vastaan, ja ennen puoluejärjestelmiä dominoineet talouskysymykset saavat uusia sävyjä maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta, nationalismista ja suhtautumisesta kansalliseen perinteiseen elämäntapaan. Näille teemoille löytyy puoluekentästä sekä uusia kriitikkoja että puolustajia. Ne myös hallitsivat Suomen eduskuntavaalien agendaa.
Hänen mukaansa teemat olivat vanhoille puolueille vaikeita.
– Ilmastonmuutoksen suhteen keskusta kompuroi metsähakkuissa, kokoomus puolestaan yritti miellyttää sekä tiiviissä yhdyskuntarakenteessa elävää kaupunkilaista kannattajakuntaa, että maakuntien autoilevia, ja vasemmisto pyrki löytämään tasapainoa siihen missä määrin pienituloisilla on resursseja ylipäätään tehdä ilmastotekoja, Kestilä-Kekkonen kuvailee.
– Sen sijaan perussuomalaiset ja vihreät olivat keskusteluissa täysin omalla tontillaan.
Hän toistaa arviota, että suurten kaupunkien reuna-alueet kostivat keskustalle siirtämällä äänensä perussuomalaisille ja vihreät jatkoivat voittokulkuaan suurissa kaupungeissa.
Toinen havainto on oikeistopopulismista nationalismin, autoritaarisuuden ja populismin yhdistelmänä.
– Oikeistopopulistiset puolueet ovat jakaantuneet Euroopassa ennenkin, ja tuhkasta nouseminen ei ole osoittanut helpoksi tehtäväksi. Silti se onnistui Suomessa. Selkeä profiloituminen on auttanut puoluetta: nahkansa luonut PS on edeltäjäänsä huomattavasti selkeämmin vihreiden ja vihreän vasemmiston vastavoima. Puolueella ei siis juurikaan ole SMP:n perintöä, mutta sen sijaan tahtoa identifioitua eurooppalaiseen oikeistopopulistiseen puolueperheeseen. Gallupkärjessä sillä on myös hyvin vähän kannustimia niin sanotun salonkikelpoisuuden osoittamiseen, erityisesti kun se jäi heti alkuvaiheessa ja osin jo vaalikampanjan aikana hallitusneuvottelujen ulkopuolelle, Elina Kestilä-Kekkonen kirjoittaa.
– Perinteisesti oikeistopopulismia vastaan on taisteltu stigmatisoinnilla, hallitusvastuulla, teemojen omaksumisella tai ulossulkemisella. Suomessa ja Ruotsissa on noudatettu pääosin näistä viimeistä. Eurooppalainen kokemus tosin osoittaa, että nimenomaan paikka koalitiohallituksessa ja sen mukanaan tuomat kompromissit ovat oikeistopopulismille pahinta myrkkyä.
