EU:n ulkopolitiikka on viime aikoina ollut poikkeuksellisen paljon kansainvälisissä uutisotsikoissa. Syy tähän on EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Josep Borrellin epäonnistunut vierailu Moskovaan 4.-6.2. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin kutsusta.
Borrellin Moskovan vierailu oli suurennuslasin alla jo ennen sen alkua: EU-jäsenmaat Puola, Viro, Latvia, Liettua ja Romania vastustivat sitä, koska näkivät, että EU:n korkea-arvoisimman diplomaatin tapaaminen Lavrovin kanssa näyttäisi liian aikaiselta kädenojennukselta Venäjälle EU:n juuri tuomittua venäläisen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin vangitsemisen ja sitä seuranneiden mielenosoitusten väkivaltaisen taltuttamisen.
Vastoinkäymiset lisääntyivät Borrellin päätettyä tehdä vierailu vastustuksesta huolimatta. Lavrovin kanssa 5.2. pidetyn yhteisen lehdistötilaisuuden aikana Venäjän media onnistui houkuttelemaan Borrellin puhumaan EU:n Kuuba-politiikasta ja tuomitsemaan Yhdysvaltojen saarivaltiota koskevan kauppasaarron.
Lavrov hyödynsi tilaisuuden nostamalla pöydälle Brysselin ja Washingtonin välillä olevan erimielisyyden ja hyökkäämällä EU:n omaa sanktiopolitiikkaa vastaan. Borrell ei vastannut Lavrovin hyökkäyksiin eikä korjannut häntä myöskään silloin, kun Lavrov kutsui EU:ta epäluotettavaksi kumppanisi.
Borrell yllätettiin myös siten, että mediaan vuodettiin vierailun aikana tieto Venäjän päätöksestä karkottaa Saksan, Puolan ja Ruotsin diplomaatteja. Maiden ulkoministeriöt ovat kiistäneet Venäjän väitteen siitä, että karkotetut diplomaatit olivat osallistuneet Navalnyita tukeviin mielenosoituksiin. Niiden mukaan diplomaatit olivat seuraamassa Moskovan tapahtumia kansainvälisiä diplomaattisuhteita käsittelevän Wienin sopimuksen mukaisesti.
Palattuaan Brysseliin Borrell on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Euroopan parlamentissa 9.2. vierailusta järjestetyn keskustelun aikana moni europarlamentaarikko kritisoi Borrellin päätöstä matkustaa Moskovaan ilman selkeää agendaa sekä hänen esiintymistään Lavrovin kanssa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. 81 europarlamentaarikkoa on myös allekirjoittaneet Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenille osoitetun avoimen kirjeen, jossa vaaditaan Borrellin erottamista. On myös väitetty, että Borrellin Moskovan vierailu osoitti EU:n ulkopolitiikan kuolleen.
EU:n ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole kuollut eikä Borrellin tule erota. Se vain vahvistaisi sanomaa siitä, että EU on heikko ja sisäisesti jakautunut silloin, kun se joutuu Venäjän poliittisen kiusaamisen kohteeksi. Eroamisen sijaan Borrellin sekä hänen johtaman EU:n ulkosuhdehallinnon tulisi katsoa peiliin, oppia pieleen menneen Moskovan vierailun tarjoamat opit ja jatkaa EU:n asialistalla olevien asioiden hoitoa.
Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) tapasi Lavrovin Pietarissa 15.2. ensimmäisenä EU:n edustajana Borrellin jälkeen. Vaikka vierailuun liittyvät paineet olivat huomattavat, Haavisto esiintyi rauhallisen jämäkästi Lavrovin kanssa pidetyssä lehdistötilaisuudessa: hän painotti EU:n Venäjä-politiikan olevan myös Suomen Venäjä-politiikkaa, tuomitsi Navalnyin vangitsemisen ja mielenosoitusten väkivaltaisen hajottamisen, ja korjasi Lavrovin EU-lausuntoja.
Haavisto toimi kuten Borrellin olisi pitänyt ja osoitti, että myös pienemmillä mailla on tärkeä rooli EU:n yhteisten linjojen puolustamisessa.
Antaakseen EU:n korkean edustajan ulkomaanvierailuille vahvemman poliittisen mandaatin ja ehkäistäkseen Moskovan kaltaisia epäonnistumisia tulevaisuudessa, EU voisi harkita uutta kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan korkean edustajan vierailuilla tulisi olla koko ministerineuvoston selkeä tuki. Vaikka EU-maiden enemmistö, Suomi mukaan lukien, tuki Borrellin vierailua, sitä vastusti huomioonotettavasti useampi Venäjän kanssa rajan jakava maa.
Jotkut varmasti näkevät, että tämä olisi askel taaksepäin EU:n ulkopolitiikalle, koska se sitoisi korkean edustajan ulkomaanvierailut jäsenmaiden kykyyn päästä niistä yhteisymmärrykseen. He saattaisivat huomauttaa, että EU:n ensimmäinen korkea edustaja Javier Solana toimi usein omasta aloitteestaan ja hoiti virkaansa tehokkaasti. 2000-luvun ensikymmenyksen alussa Solanalla oli avainrooli muun muassa Iranin kanssa pidetyissä ydinneuvotteluissa sekä EU:n kriisinhallintarakenteiden käynnistämisessä.
Borrellin vertaaminen Solanaan ei kuitenkaan ole hyödyllistä. Solanalla oli korkeana edustajana enemmän henkilökohtaista liikkumavaraa, koska hänen virkansa oli aluksi määritelty vain yhdessä vuonna 1999 voimaan tulleessa Amsterdamin sopimuksessa olleessa lyhyessä kappaleessa.
Etenkin vuonna 2009 voimaantullut Lissabonin sopimus vähensi viranhaltijan henkilökohtaista liikkumavaraa: jokainen Solanan seuraaja on ollut myös EU:n ulkoasiainneuvoston pysyvä puheenjohtaja, Euroopan komission varapuheenjohtaja sekä EU:n ulkosuhdehallinnon johtaja.
EU on myös laajentunut vuosien varrella: Solana vietti puolet ajastaan korkeana edustajana silloin, kun EU:ssa oli vain 15 jäsenmaata. Etenkin vuonna 2004 tapahtunut EU:n ”iso pamaus” laajentuminen Keski- ja Itä-Eurooppaan lisäsi EU:n neuvostossa esitettyjen ulko- ja turvallisuuspoliittisten näkemysten erilaisuutta. Tämä tekee modernin korkean edustajan toimintaympäristöstä Solanan toimintaympäristöä haasteellisemman.
EU:n ulkopolitiikan suurin ongelma on kuitenkin rakenteellinen eikä yksilöihin perustuva. Borrellin Moskovan vierailu ja sen jälkilöylyt ovat jälleen osoittaneet, että EU:n ulkopolitiikka kärsii syvistä sisäisistä erimielisyyksistä etenkin suhteessa suurvaltoihin. Syy tähän on jäsenmaiden pääkaupungeissa, ei Borrellissa.
EU-jäsenmaiden välillä on syviä erimielisyyksiä siitä, miten EU:n tulisi lähestyä Venäjää: jotkut maat näkevät Venäjän eksistentiaalisena uhkana, jotkut tärkeänä taloudellisena ja kauppakumppanina, ja jotkut myös mahdollisena vastapainona Kiinan kasvavaa voimaa ja vaikutusvaltaa vastaan. Borrellia ei siis voi syyttää EU:n yhteisen Venäjä-politiikan kurjasta tilasta.
Tilannetta on kuitenkin mahdollista korjata. Ensiksi, Borrellin saama kohtelu Venäjällä ja eurooppalaisten diplomaattien karkottaminen osoittivat, ettei Moskova ole kiinnostunut rakentavammasta suhteesta EU:hun. Vastatakseen etenkin diplomaattien karkotukseen, jokainen jäsenmaa voisi osoittaa solidaarisuutta Saksaa, Puolaa ja Ruotsia kohtaan karkottamalla yhden venäläisen diplomaatin. Tämä osittaisi Kremlille, että EU kykenee pitämään yhteisen rintaman silloin, kun yksittäiset jäsenmaat joutuvat Venäjän poliittisen kiusaamisen kohteeksi.
Toiseksi, EU:n tulisi hyödyntää tulevan strategisen kompassin valmisteluprosessi terävöittääkseen yhteistä Venäjä-politiikkaansa. EU:n ulkosuhdehallinto kokosi kompassin pohjaksi viime vuonna salaiseksi luokitellun uhka-analyysin, jonka sisällöstä se julkaisi erittäin desinfioidun muistion 20.11.
Tämä muistio oli hukattu mahdollisuus kommunikoida avoimesti laajalle yleisölle niistä uhista ja haasteista, joita jäsenmaat tällä hetkellä kokevat. Itse kompassin, jonka on määrä valmistua kevääseen 2022 mennessä, tulisi priorisoida selkeyttä ja suorapuheisuutta liiallisen diplomaattisen varovaisuuden sijaan.
Kolmanneksi, Euroopan parlamentti tulee tänä vuonna laatimaan raportin EU:n Venäjä-strategiasta. Tämä antaa europarlamentaarikoille mahdollisuuden luoda painetta jäsenmaiden ylle selkeämmän ja yhtenäisemmän Venäjä-politiikan edistämiseksi.
Raportin tulisi alleviivata, että tiettyjen jäsenmaiden talouspoliittinen lyhytnäköisyys on tällä hetkellä suurin este yhtenäisemmällä EU:n Venäjä-politiikalle. Se voisi myös ehdottaa uutta rahoitusta demokratiaa puolustaville siviiliyhteiskuntajärjestöille ja vaatia EU:n vihreän kehityksen ohjelman tarmokasta toimeenpanoa, joka onnistuessaan muun muassa vähentäisi EU:n riippuvuutta Venäjältä tuoduista fossiilisista polttoaineista nollaan vuoteen 2050 mennessä.
NIKLAS NOVÁKY
Kirjoittaja, filosofian tohtori Niklas Nováky toimii tutkijana Wilfried Martens Centre for European Studies -ajatuspajassa.
