Suomessa on käyty poikkeuksellisen kiivasta väittelyä identiteettipolitiikasta. Sysäyksen keskusteluun antoi marraskuun lopun Ylen Sannikka-ohjelma, jossa professori Esko Valtaoja ja toimittaja Renaz Ebrahimi vaihtoivat näkemyksiään muun muassa “n-sanan” käytöstä.
Valtaojan mukaan kiistellyn sanan merkitys riippuu puhujan tarkoituksesta ja asiayhteydestä. Hän antoi kaksi esimerkkiä tavasta, jolla kyseistä sanaa voi – hänen mukaansa – käyttää loukkaamatta ketään. Ebrahimi reagoi Valtaojan puheenvuoroon jyrkästi: “ihan järkyttävää, että mä olen tällaisessa tilassa, missä valkoinen ihminen ruskean ihmisen vieressä kaksi kertaa käyttää tuota n-sanaa niin kuin ihan tahallaan.”
Ebrahimin repliikki sai osakseen runsaasti kritiikkiä. Monet kiinnittivät huomiota siihen, että hän oli aikaisemmin DJ:n ominaisuudessa soittanut hip hop -musiikkia, jossa toistettiin n-sanan englanninkielistä versiota jatkuvalla syötöllä. Myös Ebrahimin luonnehdinta itsestään “ruskeana” herätti keskustelua. Ebrahimi on etniseltä taustaltaan Iranin kurdi, mutta joidenkin mielestä hän voisi olla ulkonäön puolesta yhtä hyvin esimerkiksi espanjalainen tai kreikkalainen.
Esimerkiksi Säteilyturvakeskus luokittelee eurooppalaiset neljään ihotyyppiin. Tämän luokittelun valossa Valtaoja kuuluu luultavasti tyyppiin 2. Tällaiset ihmiset ovat “vaaleaihoisia ja vaaleatukkaisia sekä sini- tai vihreäsilmäisiä, jotka palavat usein ja ruskettuvat hieman”. Arvelen, että Ebrahimi puolestaan kuuluu neljänteen kategoriaan, joita luonnehtii “vaaleanruskea/oliivinvärinen iho, ruskeat silmät ja tummanruskea tai musta tukka. He palavat harvoin ja ruskettuvat hyvin.”
Ebrahimin luonnehdinta itsestään “ruskeana” tuskin kuitenkaan viittaa hänen ihotyyppinsä kykyyn sietää auringon säteilyä, vaan hänen asemaansa etnisen vähemmistön edustajana Suomessa. Tässä mielessä termi “ruskea” tuo mieleen kotimaassani Yhdysvalloissa esiintyvän ilmaisun “black and brown people”. Kyseessä on käsite, jolla viitataan kokoavasti moniin etnisiin ryhmiin, jotka eivät kuulu valkoiseen valtaväestöön. Tähän kategoriaan lasketaan esimerkiksi afro-amerikkalaiset (mustat), latinalais-amerikkalaiset ja Amerikan alkuperäiskansat.
Yhdysvalloissa on kiistanalaista kuuluvatko esimerkiksi amerikanaasialaiset “ruskeaan” kategoriaan. Pigmentin perusteella intialaiset ja pakistanilaiset varmaankin kuuluvat, mutta esimerkiksi korealaiset ja kiinalaiset eivät tyypillisesti pidä itseään “ruskeina”. Kaverini Tae, joka muutti New Yorkiin Etelä-Koreasta kahdeksanvuotiaana, kertoi, ettei hän eikä kukaan hänen korealaisista kavereistaan pidä itseään “ruskeana”. Itse asiassa Tae, joka varttui monikulttuurisessa Queensin kapunginosassa, muisteli tunteneensa vain yhden ”ruskeaksi” itseään kutsuvan intialaisperäisen kaverin. Hän fanitti hip hop kulttuuria intohimoisesti, mikä – Taen mukaan – saattoi osaltaan vaikuttaa hänen “ruskeaan” identiteettiinsä.
Aasialaisten haluttomuus samaistua muihin vähemmistöihin johtunee heidän poikkeuksellisesta asemastaan amerikkalaisen luokkarakenteen huipulla. Yhdysvaltalaisessa keskustelussa on tavallista keskittyä vertailemaan mustien ja valkoisten hyvinvointia keskenään. Tällaiset vertailut ovat sikäli harhaanjohtavia, että USA:ssa on paljon muita rodullistettuja väestöryhmiä, joiden sosioekonominen asema vaihtelee merkittävästi – sekä suhteessa toisiinsa että suhteessa valkoihoiseen valtaväestöön.
Kuten oheisesta kuviosta ilmenee, aasialaisten tulotaso on selvästi valkoisia korkeampi. Aasialaisten kotitalouksien vuotuinen mediaanitulo on noin 20[nbsp]000 dollaria korkeampi kuin valkoisten amerikkalaisten. Valkoisten ja latinojen välinen tuloero on samaa luokkaa, mutta siis valkoisten eduksi. Aasialaisten tulot ovat peräti kaksi kertaa mustien tuloja korkeammat.
Yhdysvalloissa voidaan tuottaa tällaisia tilastoja, koska siellä pidetään kirjaa kansalaisten etnisestä taustasta. Maan virallisin tilasto perustuu kymmenen vuoden välein toteutettavaan väestökyselyyn, jonka yhteydessä kaikkia kansalaisia pyydetään ilmoittamaan heidän etninen taustansa. Vastausten perusteella USA:n väestö jaotellaan kuuteen pääryhmään: Valkoiset, mustat, Pohjois-Amerikan intiaanit, aasialaiset ja Tyynenmeren alkuperäisväestö.
Suomessa leimahtaneen keskustelun kannalta kiinnostava havainto lienee se, että Yhdysvaltain tilastoissa “valkoisten” ryhmään lasketaan paitsi eurooppalaisperäiset ihmiset, niin myös Lähi-idästä kotoisin olevat, ja jopa pohjois-afrikkalaiset.
Mikäli “ruskean” identiteetin edellytys on ulkopuolisuus “valkoisuudesta”, niin Yhdysvalloissa vallitsevan käytännön mukaisesti vaikkapa Iranin kurdi ei siis olisi “ruskea”, koska USA:ssa hänet luokiteltaisiin ”valkoiseksi”.
Kenenkään suomalaisen ei tietenkään täydy hyväksyä USA:n väestörekisterin määritelmiä.
Itse työskentelen professorina Detroitissa, jonka alueella asustaa Yhdysvaltain suurin “arabianamerikkalainen” väestö – yli 400[nbsp]000 ihmistä, joiden kulttuurinen ja geneettinen alkuperä juontaa juurensa Lähi-itään tai Pohjois-Afrikkaan. Minulla on ilo ja kunnia opettaa lukuisia tämän monimuotoisen väestöryhmän opiskelijoita. Monet heistä ovat ensimmäisen polven maahanmuuttajia – siirtolaisia tai pakolaisia. He ovat lahjakkaita, ahkeria ja uteliaita opiskelijoita, jotka tuntuvat arvostavan yliopistokoulutusta keskimääräistä enemmän. En kuitenkaan kykene sanomaan kuinka suuri osuus yliopistoni opiskelijoista kuuluu tähän vähemmistöön, koska meidänkin tilastomme luokittelevat nämä opiskelijat “valkoisten” ryhmään.
Itse pidän tätä asiantilaa kummallisena. Yksi keskeinen peruste kerätä etniseen taustaan koskevia tilastoja on dokumentoida syrjintää. On päivänselvää, että muslimitaustaisilla amerikkalaisilla on suurempi riski kokea etnistä syrjintää kuin esimerkiksi minulla, joka olen kotoisin Suomesta. Itse en siis kannata USA:n väestörekisterin linjaa. Sikäli kun rekistereihin tällaisia tietoja ylipäänsä kirjataan, olisi syytä kiinnittää huomiota ryhmään, johon kohdistuu erityisen paljon ennakkoluuloja.
Olen Renaz Ebrahimin kanssa samaa mieltä, että Suomessa asuvana kurditaustaisena naisena häneen kohdistuu enemmän syrjintää kuin esimerkiksi Marja Sannikkaan, joka on kohutun tv-ohjelman juontaja. Mutta onko Ebrahimi tästä syystä “ruskea”?
En ole vakuuttunut siitä, että tämä kysymys on erityisen arvokas, mikäli tarkoituksena on edistää ihmisten välistä tasa-arvoa. Olen Esko Valtaojan kanssa samaa mieltä, että identiteettipolitiikan asemesta olisi parempi keskittyä konkreettisiin tekoihin, jotka auttavat kaikkia niitä, jotka apua tarvitsevat. Rasismi tai minkäänlainen syrjintä ei ole hyväksyttävää oli syrjivän tai syrjityn henkilön identiteetti mikä hyvänsä.
Jukka Savolainen
Kirjoittaja on sosiologian professori Yhdysvaltain Wayne State Universityssä.
