SAK iski verolinjansa pöytään. Ei voi olla totta, korotuksia yritys- ja perintöveroihin sekä varallisuusvero uudelleen käyttöön!
Veroja kerättäisiin yli 700 miljoonaa euroa enemmän kuin nyt, tosin matalasuhdanteessa voisi kohdistaa satojen miljoonien tuloveroalen pieni- ja keskituloisiin.
Elinkeinoelämä kohisee, keskusta ihmettelee ja kokoomus kauhistelee. Kaiken kukkuraksi SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta esittää linjauksensa niin, että se näkyy ja kuuluu.
Ei minulla ole parempaa tietoa, mutta veikkaukseni on, että taustalla on taktinen pelikuvio. SAK ja SDP pelasivat samaan pussiin jo vaalikampanjassa, jossa SAK:n hallituksenvastaisen (SDP-myönteisen) kampanjan loppusumma, 1,4 miljoonaa euroa, oli samaa tasoa kuin yksittäisten suurten puolueiden kampanjoiden budjetti. Nyt hallitusneuvotteluissa Rinne on pannut koko arvovaltansa peliin saadakseen keskustan mukaansa. SAK seuraa Rinnettä, vaikka toki joukossa on sinipunankin kannattajia.
Keskusta päätyi sisäisen paininsa jälkeen hallitusneuvotteluihin. Se on siis menossa punavihreään ja kaupunkivetoiseen hallitukseen samaan aikaan, kun sen kuormasta vaaleissa syönyt PS pysyy aidan toisella puolella. Tilanne on herkullinen PS:lle ja pelinlukutaidosta riippuen myös kokoomukselle. Keskustalle kuvio on erittäin riskipitoinen.
Keskustan on siis saatava neuvotteluissa voittoja säilyttääkseen kasvonsa ja välttääkseen jäljelle jääneiden kannattajiensa vihat. SAK:n verolinja sopii mainioksi vastustajaksi. Keskustan riveistä on jo ehditty tyrmätä SAK:n tuore verolinjaus. Ääripään veroasioissa muodostavat nyt SAK ja keskusta. Väliin tarvitaan – kukas muu kuin hallitustunnustelija Antti Rinne, joka puhisi Petteri Orpolle johtajuudesta aivan kuin olisi vastikään saavuttanut suurenkin vaalivoiton.
Odotuksissa on, että Juha Sipilä tai Antti Kaikkonen ja Antti Rinne sovittelevat verolinjauksiaan vielä yhdessä ja pääsevät lopulta kompromissiin. SDP ei hallituskoalitiosta vetäydy. Jos joku vetäytyy, se on keskusta, mutta siihen tarvitaan puolueen sisällä uusi suunta, mikä ei juuri nyt näytä todennäköiseltä.
Mahdollisen kansanrintamahallituksen suuri yhdistävä tekijä on valtapolitiikka. Suomeksi sanottuna kokoomuksen syrjäyttäminen. Juha Sipilä – ja miksei myös Antti Kaikkonen – kykenee toki puhumaan eriarvoisuudesta, mutta usko omiin puheisiin voi olla koetuksella, kun edellisen hallituksen aikana tehtiin parasta köyhyyspolitiikkaa työpaikkojen lisääntyessä merkittävästi.
Joka tapauksessa keskustassa on innostuttu ajatuksesta ottaa hajurakoa ”oikeistolaiseen” politiikkaan. Kun näin käy ainakin mielikuvatasolla vasemmistovetoisessa hallituksessa, kokoomukselle tulee periaatteessa tilaa lisää. Keskusta toki ajattelee asian hieman toisin: se arvioi profiloituvansa porvarillisen Suomen etujen ajajana punavihreässä hallituksessa. Tämä logiikka puri Urho Kekkosen Suomessa, mutta siihen on vaikea rakentaa 2000-luvun menestysreseptiä, vaikka Sirkka-Liisa Anttila toisin todistaakin.
Kokoomukselle on ideologista happea tarjolla yllin kyllin seuraavaksi nelivuotiskaudeksi, jos sen paikka on lopulta oppositiossa. Opposition kuninkuuden taas ratkaisee poliittinen osaaminen, ei puolueiden suuruusjärjestys. Kokoomuksen ja PS:n eduskuntaryhmät ovat näissä kuninkuusraveissa avainasemassa.
