Antonia Brico johtamassa Berliinin Filharmonikoita vuonna 1930. (Kuva: Bundesarchiv)

”Naisista ei tule kapellimestareita – he eivät osaa johtaa”

Nainen kapellimestarina oli mahdotonta sata vuotta sitten ja tänäänkin se on harvinaista.

Gramophone-lehti julkaisi vuonna 2008 listan 20 parhaasta orkesterista: yhdelläkään niistä ei ollut koskaan naista ylikapellimestarinaan. Historia etenee aikaakin hitaammin. Muutokset tapahtuvat tuskastuttava tahmeasti. Mutta totesihan tämän kirjan päähenkilölle hänen opettajansa: ”Naisista ei tule kapellimestareita. Heistä ei ole siihen. He eivät osaa johtaa.”

Kapellimestari Antonia Bricon (1902 Rotterdam – 1989 Denver, USA) elämästä kertova tositarinaan perustuva romaani on samalla tietokirja naisen mahdollisuuksista edetä kapellimestariksi musiikinhistorian ensimmäisten joukossa. Se on vastoinkäymisiä ja jarruttavia hidasteita tarjoava menestystarina – vallitsevat, muuttuvat olosuhteet kuvaten. Aidon äitinsä hylkäämän adoptiolapsen tarina etenee synkin sävyin, kunnes onnekkaat henkilökontaktit ja sattumukset rakentavat tien kohti tavoitetta.

Eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä, Saksan talousnousun aikoja. Kapellimestariksi mutkien kautta kouluttautunut ja amerikkalaistunut romaanihenkilö astuu parrasvaloihin vuonna 1930 johtaakseen Berliinin Filharmonikoita. Se oli oleva näyttävä alku Antonia Bricon uralle orkesterinjohtajana. Vaikka naiset oli todettu toivottomiksi tuossa tehtävässä, konsertista tuli menestys.

Juuri Berliinin Filharmonikkojen kohdalla riskit olivat suurimmat. Orkesterin pääkapellimestarina oli tuolloin Wilhelm Furtwängler, raivokohtauksillaan pelkoa soittajistoon kylvänyt diktaattori, joka saattoi soittaa silmät ummessa pitkät tovit, ja jonka hetkelliset virheet kaikesta selviävä rutinoitu orkesteri pelasti.

Naiset olivat tuolloin maailman parhaissakin orkesterissa outoja ilmestyksiä, eikä muutosta vielä tuonut myöhemmin 35 vuotta johtanut hänen hirmuisuutensa Herbert von Karajan. Antonia Brico onnistui kuitenkin tehtävässään ja kasvoi maailmanmaineeseen – sukupuolestaan huolimatta.

Tie tuohon arvostelijoiden kiittelemään ensi-iltaan oli kuitenkin pitkä. Tarvittiin vuosikausien opiskeluja, rahakas tukija ja esiintymisrutiinin hankkiminen usean hänen lahjansa ymmärtäneen maestron avulla.

Entisaikojen kummallisuuksista

Maria Peters on saavuttanut mainetta elokuvien käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Antonia Bricosta muodostui aikanaan niin merkittävä hahmo lasikaton murtajana, että Peters ei ainoastaan ohjannut Bricon elämästä kertovan elokuvaa The Conductor (2018), vaan työsti siitä myös romaanin. Kuinka pitkälle teos on orjallisesti filmistä suollettu tekstikokonaisuus, sitä on elokuvaa näkemättä mahdotonta sanoa.

Viime vuosisadan alkupuoliskolla moraaliasetelmat olivat tämän päivän näkökulmasta katsottuna merkillisiä. Naisen ei ollut soveliasta soittaa selloa muutoin kuin molemmat jalat samalle puolelle käännettyinä. Asento jo oli kauhistuttavan kiemura, eikä apua tuonut sellon alle kehitetty sakkelikaan, jonka varassa sello tänään lepää lattiaa vasten: sääntö piti yhä. Sama taisi sääntö olla myös ratsastuksen suhteen aikoinaan.

Naisia torjuttiin orkestereissa ja etenkin kapellimestareina. Juhlitun ja kapellimestarin ja pianistin Mark Goldsmithin mukaan ”nainen ei tule koskaan yltämään maailman suurten kapellimestareiden huipulle. Miss Bricon tulee tyytyä paikkaan marginaalissa ja vaipua sitten itsestään takaisin unohduksiin. Se on hänen kohtalonsa”.

Ja panee Goldsmith vielä pahemminkin: ”Sitä paitsi Miss Brico menee suuntaan, joka ei johda minnekään. Pitäisi nähdä, ettei mikään muutu. Ei kymmenessä vuodessa, ei kahdessakymmenessä vuodessa, ei viidessäkymmenessä vuodessa. Ei koskaan.”

Taisipa Jorma Panulakin todeta vielä tämän vuosituhannen puolella, ettei naisilla ole tehtävään edellytyksiä, kun niillä ei ole munaa. Repliikin tilanneyhteys on ehkä epätarkka, mutta joka tapauksessa viestin tyylilaji ala-arvoinen. Monesti naiseksi syntyminen on ollut liian usein suuri onnettomuus.

Miesten naiskauhu oli aitoa

Suhtautuminen naisten menestykseen itsenäisinä toimijoina on ollut ja on oikeastaan yhä miehille hirvittävä trauma. Eihän tarvitse tänäänkään lukea kuin tuoretta Märta Tikkasen elämänkertaa tai tutustua asetelmiin yleisemmin kautta historian: miesten kauhu ja kateus on ollut usein patologista. Kuinka moni aviovaimo on uhrannut oman elämäntyönsä edistämisen, koska hänellä on ollut puolisonaan tyranni, kaiken litistävä nero?

Inhotelkaamme vielä kertaalleen sitä, mitä mieskapellimestarit ovat lausuneet naiskollegoistaan. Yksi tunnetuimmista maestroista oli aikanaan Arturo Toscanini:

”Olen minä kerran nähnyt yhden pari vuotta sitten… Hän johti pianosta käsin, sillä hän oli oikeastaan pianisti. Se esiintyminen tapahtui tietysti virallisen konserttiohjelman ulkopuolella. Loppuaplodeissa muusikot kieltäytyivät nousemasta seisomaan ja osallistumaan taputuksiin, niin kiusallisena he pitivät sitä… Minä annoin hänelle sen ainoan oikean neuvon: mene tekemään oopperaa. Siellä olet piilossa orkesterimontussa etkä närkästytä yleisöä.”

Meille suomalaisille Antonia Brico oli aikoinaan myös osin tuttu, mitä kirjoittaja ei ole tiennyt tai pitänyt tärkeänä. Maailmanmainetta saavutettuaan Brico vieraili heti sotien jälkeen Euroopan kiertueen yhteydessä Suomessa, niin pianosolistina kuin kapellimestarinakin useita kertoja. Jean Sibelius kutsui hänet johtamaan mestarimme sävellyksiä Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa ja kävipä hän Sibeliusten luona Ainolassakin.

Maria Peters: Kapellimestari. Minerva 2020.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt