Pohjois-Koreasta vankileiriltä paenneen Shin Dong-hyukin elämä on maailman brutaaleimpia tarinoita. Hirveyden seassa on kuitenkin myös harvinainen valonsäteensä.
Blogikirjoitukseni Pohjois-Korean ylläpitämästä vankileiristöstä julkaistiin Verkkouutisissa 6.5.2013. Se kertoi Shin Dong-hyukista, 31, joka on ainoana keskitysleirien sadoista tuhansista vangeista onnistuneesti paennut vapauteen. Hänen kirjansa merkitys on leirien suurten mittasuhteiden ja niiden jatkuvuuden levittämisessä tietoisuuteen.
Pohjois-Korean vankileirit ovat jo puolen vuosisadan ajan jatkunut miljoonien ihmisten helvetti, jolle ei löydy vertailukohtaa. Raa’oille työleireille synnytään ja siellä eletään koko lyhyt elämä. Leireille joutuvat rangaistavien koko suku ja siellä pysyvät myös mahdolliset tulevat lapset kolmen sukupolven ajan. Shinin isän perhe, isoäiti, isoisä, isä ja kaksi setää tuotiin leirille 1965.
Suuri Johtaja Kim Il-sung linjasi aikanaan, että ”luokan viholliset, keitä tahansa he ovatkin, heidän siemenensä on eliminoitava sukupolvien halki”.
Vankeja pidetään nälässä ja pakkotyössä. Pohjois-Koreassa on kuusi ”totaalisen kontrollin” vankileiriä. Niissä on tänäänkin yli 200 000 asukasta. Oikeudenkäyntejä ei ole. Kuolleisuus on erittäin korkea. Uusia vankeja tuodaan koko ajan.
Palkkioavioliiton seurauksena, vailla todellista perhettä leirillä syntyneen Shinin tarinan yksi uskomaton osa on hänen pakonsa. Sen mahdollistivat poikkeuksellinen sitkeys ja älykkyys sekä yksi-miljoonasta -onni, joista myös kertoo Blaine Hardenin Shin-kirja Leiri 14 (Gummerus).
Mutta Shin kohtasi ihmeen jo vankileirillä.
Sen ymmärtämiseksi on ymmärettävä vankien maailmaa. Shinillä itsellään on ollut tekemistä saada ulkopuolisia ymmärtämään keskitysleirien eläimellisiä olosuhteita.
Valtavat vankijoukot on koulittu jatkuvalla nälällä ja julmalla väkivallalla tottelemaan. He eivät ajattele.
Pohjois-Korean vangit eivät Shinin mukaan käytännössä pysty miettimään muuta kuin seuraavaa ruokapalaa. Välitön hengissä pysymisen tarve on sivuuttanut aivan kaiken muun. Se tarkoittaa myös esimerkiksi sitä, että läheisistä kielitään. Ei ole kiintymystä, ei perheenjäseniä, ei tunteita. Shinille on edelleen vaikea hymyillä tai rakastaa. Leirillä on vain kilpailu ruoasta ja välittömästä henkiinjäämisestä. Shin seurasi äitinsä hirttämistä ja veljensä teloitusta.
Ulkopuolista maailmaa vangit eivät ajattele. Heidät on nujerrettu. Leirillä syntyneille ei ole kerrottu edes muun olemassaolosta. On vain pakkotyö. Shin uskoi, että kaikkialla on samanlaista.
Vapauden ajatus
Shinin 23-vuotiaana leirillä kohtaama ihme oli häntä parikymmentä vuotta vanhempi uusi vanki, lyhyt ja valkohiuksinen Park Yong Shul.
Park määrättiin Shinin työpariksi vankileirin tekstiilitehtaalla, Shinin piti salaa raportoida hänestä.
Park oli erilainen: hän oli koulutettu ja maailmaa nähnyt mies. Park suhtautui nuorempaan Shiniin kunnioittaen ja arvostaen. Lopulta Park alkoi kertoa hänelle elämästään.
Vangit käyttäytyivät Shinin mukaan aterioilla kuin ”vauhkot eläimet”, mutta Park oli hillitty silloinkin. Hän opetti kärsivällisyyteen eikä antanut syödä pyydystettyjä rottiakaan raakana.
Kerran Park alkoi laulaa itsekseen, joka oli täysin ennenkuulumatonta.
Park kertoi mikä on Pyongyang ja missä on Kiina, että maapallo on pyöreä, mitä on raha ja mikä on televisio.
Mutta ennen kaikkea Shin halusi kuulla Parkin kertomuksia ruoasta.
– Kaikkein tärkein asia oli ajatus, että jopa tavallinen vanki kuten minä voi syödä kanaa ja sianlihaa, jos selviää piikkilangoista. Että ihmiset voivat syödä mitä haluavat – se voisi olla kaikkein suurin Jumalan ihme, Shin Dong-hyuk kertoo tällä 60 Minutesin Youtube-videolla kohdasta 8:10 alkaen.
Shin ei saamansa tehtävän vastaisesti kielinytkään Parkin puheista. Se oli Shinin ensimmäisiä itsenäisiä päätöksiä. Hän olisi voinut ansaita kaaliannoksen, mutta hän piti Parkin tarinoita tärkeämpinä.
Shin kertoo Parkista tällä Youtube-videolla kohdassa 28:20 alkaen.
Taustalla oli yhä Shinin oma etu. Mutta ystävyys ja toiselta ihmiseltä tullut kunnioitus alkoi kuitenkin myös herättää jotain.
Syntyi ajatus päästä häkistä.
Park oli säkkipimeydessä lepattanut valo, joka auttoi tajuamaan, että ympärillä on säkkipimeää.
He pakenivat 2.1.2005 vuorilla työkomennukselta vuorilla. Park kärähti suurjänniteaitaan ja jäi makaamaan johdon päälle. Shin kiipesi hänen ylitseen Parkin ruumista eristeenä käyttäen, vaikka jalat paloivatkin. Aidan toisella puolella Shin onnistui kuukausien oveluudella, ruokaa ja vaatteita varastaen ja sotilaita lahjoen, matkaamaan halki Pohjois-Korean Kiinaan.
Emme ehkä koskaan saa nähdä valokuvaa Parkista. Vaikka hän olisi tuolloin jäänytkin henkiin ja vielä sen jälkeenkin, hän tuskin saa koskaan itse tietää olleensa käynnistämässä suurinta tapahtumasarjaa: yhden ihmisen pelastamista.
Leiri 14 -kirjan tekijä Blaine Harden kertoo tällä Youtube-videolla Parkista kohdasta 30:10 alkaen.
Mittasuhteet
Blogikirjoituksessani 6.5.2013 totesin, että ”jos läntiset maailmanparantajat välittäisivät todellisimmista epäkohdista, emme kuulisi juuri muusta kuin Pohjois-Koreasta. Pohjois-Korean vankileirijärjestelmän pitkäkestoisuudelle ja kauhuille ei ehkä mikään nykyhistoriassa vedä vertoja. Pohjois-Koreassa on *vuosikymmeniä* ollut kuusi yli 200 000 vangin leirikaupunkia, joiden asukkaita kohdellaan jätteenä. Läntiseen elämään kuuluvan ihmisoikeusteollisuuden parissa kymmenet tuhannet aktivistit vaativat parannuksia ja lobbaavat maidensa hallituksia. Suosittu syyllistämisslogan on kysyä, haluaako omien lastensa sanovan jonain päivänä natsien lasten tavoin ”miksi te sallitte sen ettekä tehneet mitään”.”
Eräs vihreä kansanedustaja totesi Facebookissa kommenttinaan tuohon vain, että ”JP Tikka on varmasti jo järjestämässä mielenosoitusta Pohjois-Koreaa vastaan. Ai niin, se olikin ”ihmisoikeusteollisuuden” tehtävä.”
Moni on halunnut tulkita blogikirjoitukseni arvosteluksi ihmisoikeusjärjestöjä kuten Amnesty Internationalia kohtaan. Asia on päinvastoin. Amnesty on ollut kirkas valonpilkku Pohjois-Korean vankileireistä viestittäessä. Itse asiassa Amnesty on ollut ainoita ääneenpuhujia.
Mutta toinen asia on, että Pohjois-Korean puolen vuosisadan vankileiristö ja jatkuva kansanmurha on niin suurten mittasuhteiden rikos, että on täysin kestämätöntä, ettei siitä huudeta lujempaa ja paremmin.
Järjestöissä keskitytään Guantanamon vankileirin ja muihin amerikkalaisten väitettyihin ihmisoikeusloukkauksiin, palestiinalaisten väitettyyn nöyryyttämiseen ja vastaavaan. Niitä vertaillaan Pohjois-Koreaan! Jopa Suomesta etsitään ja löydetään ”ihmisoikeusrikoksia”. On oikein puuttua pieniinkin vääryyksiin – mutta kykenemättömyys erottaa isot ja pienet asiat toisistaan kertoo räikeästä arvostelukyvyn puutteesta.
Kirjoittaja Juha-Pekka Tikka on Verkkouutisten ja Nykypäivän politiikan toimittaja.
