Trillerikirjailija Ilkka Remeksen syksyn teos Kotkanpesä (WSOY) sijoittuu vaihtoehtoiseen tähän päivään, jossa natsi-Saksa onkin voittanut toisen maailmansodan. Sitä vastassa on vain toinen ydinasevalta USA, jossa Saksa salaa lietsoo rotumellakoita.
Jotkut kirjan tapahtumista ja olosuhteista eivät vaikuta poikkeavan tämän päivän todellisuudesta. Teoksessa puhutaan maailmaa koetelleesta aasialaisepidemiasta ja kerrotaan näin:
Tuomo oli lukuisten muiden eri alojen tutkijoiden tavoin nostanut esiin ongelmia ja haasteita, joita näki STM:n ja THL:n heti alussa valitsemassa laumasuojaan tähtäävässä, väestön ”hallitusti läpäisevässä” strategiassa.
Se edellytti muun muassa epidemia-alueelta tulevan lentoliikenteen jatkamista ja matkustajien kulkua kentältä ympäri maata. Muualla maailmassa toteutetut näkyvät toimenpiteet kuitattiin kansalaisten harhauttamiseksi ”spektaakkeleina”, vaikka ymmärrettiin niiden keskeinen psykologinen merkitys kriisitietoisuuden luojana. …
Uhrimäärän ja sen myötä kansalaisten huolen ja tyytymättömyyden kasvaessa sekä suomalaisten varovaiseksi muuttuneen toiminnan alkaessa luonnostaan estää tartuntoja, hallitus ryhtyi muutamiin näyttäviin sulkutoimenpiteisiin, joiden seurauksena epidemian leviäminen hidastui.
Sen uudelleen vauhdittamiseksi ja luottamuksen palauttamiseksi hallinto antoi ymmärtää siirtyvänsä uuteen ”hybridistrategiaan”, vaikka taustalla vaikutti alkuperäinen ajatus laumasuojasta. Hengityssuojainten käyttöä ei aluksi suositeltu koska se olisi hidastanut epidemian leviämistä, mutta kansalaisille syyksi ilmoitettiin maskien hyödyttömyys.
Mallioppilas
Ilkka Remeksen teoksessa visioidaan, miten natsi-Saksan johtamassa maailmassa Suomi on ”ekofasismin mallioppilas”.
Kirjassa Suomen pääministeri toteaa radiohaastattelussa, että ”kaiken perusta niin Saksassa kuin meillä Suomessakin on se, että me valtiojohdossa haluamme muuttaa ihmisten käyttäytymistä. Uusia keinoja hallituksen energia- ja ilmastostrategian eteenpäin viemiseksi löytyy koko ajan. Olemme kärkimaita maailmassa esimerkiksi liikenteen muuttamisessa fossiilittomaksi”.
Berliinistä käsin oli kovin ottein autettu vihreiden valtaannousua eikä siellä ollut petytty Suomen määrätietoisiin hankkeisiin hiilineutraaliuden saavuttamisessa ja monen muun valtaa hallitukselle keskittävän toimenpiteen toteuttamisessa, Remes kirjoittaa.
Suomessa on kirjan kuvailun mukaan ollut parin vuoden ajan käytössä kansalaisten pisteytysjärjestelmä. ”Yhteiskunnan edun mukaisesta” ja ”hyviä käyttäytymismalleja” vahvistavasta toiminnasta saa kansalaispisteitä. Niitä kertyy esimerkiksi hiilijalanjäljen pienentämisestä, autottomuudesta, kuitittoman työn teettämiseen syyllistyvän naapurin ilmiantamisesta tai lihattoman ruokavalion noudattamisesta, ”mikä sinänsä oli helppoa koska lihatuotteet olivat lihaveron vuoksi muutenkin kalliita”.
1980-luvulla Saksasta oli levinnyt Suomeen vanhaan kansallissosialistiseen ympäristöajatteluun nojaava radikaalimpi uuden polven vihreä liike. Koijärvi tuli tunnetuksi koko valtakunnan mediassa. SVL:n (saksalaismielinen Suomen Valtakunnan Liitto) nuorta polvea alettiin aktiivisesti, ääntä pitämättä soluttaa vihreisiin.
Se oli järkevää syvemmälläkin tasolla. Kansallissosialistien ja vihreiden ajattelutavassa oli paljon samaa: kun jokin on riittävän tärkeää, sen tavoittelu pyhittää keinot. Muut, vähemmän asioista ymmärtävät, oli tarvittaessa vaikka pakotettava elämään oikealla tavalla. Eri tavalla ajattelevat vaiennettiin. Erilaiset mielipiteet olivat vääriä, ja niistä rangaistiin.
Hitler oli ollut asian ytimessä jo 30-luvulla ilmaistessaan tavoitteensa ytimekkäästi: ”Minua ei kiinnosta politiikka. Minua kiinnostaa muuttaa ihmisten elämäntapa.”
Juuri siinä oli sekä vihreiden että SVL:n toiminnan ydin: ihmisten elämäntavan muuttamisessa sellaiseksi kuin he halusivat, Ilkka Remes kirjoittaa kirjassaan.
