Otsikon kysymys ei viittaa seuraaviin presidentinvaaleihin, vaan siihen, näemmekö vuonna 2024 politiikan tähtitaivaalla suurempia siirtymiä. Suomen poliittista historiaa voidaan nimittäin hahmottaa noin 15-16 vuoden pituisina jaksoina. Seuraava murroskohta ajoittuu vuoteen 2024.
Mutta ennen kuin menemme siihen, kurkistetaan lähihistorian aiempiin jaksoihin ja siihen, mikä niissä oli leimallista.
Vuosina 1962-1978 elettiin presidenttivetokratian aikaa. Urho Kekkosen valta vakiintui vuoden 1961 noottikriisin ja seuraavana vuonna tapahtuneen uudelleenvalinnan myötä. Tasavallan presidentti käytti Suomessa ylintä (yksin)valtaa. Yliopistolaitos laajeni ja idänkauppa kukoisti. Tupojen aikakausi alkoi ja hyvinvointivaltiota laajennettiin. Muuttoliike maalta kaupunkeihin ja Suomesta Ruotsiin kävi vilkkaana. Hallitukset istuivat vain ja ainoastaan presidentin armosta.
Vuosina 1979-1993 parlamentarismi juurtui Suomeen. Kekkosen terveys heikkeni ja Tamminiemen liepeillä häärivät pesänjakajat. Pääministeriksi nousi Mauno Koivisto. Presidenttivetokratia väistyi parlamentarismin tieltä ja hallitukset alkoivat istua koko vaalikauden. Suomi vapautui maantieteestään – hetkellisesti ainakin – Neuvostoliiton kaatumisen myötä ja integraatio länteen tuli mahdolliseksi. Elinkeinoelämä joutui kansainväliseen kilpailuun, jossa vanhat bilateraalikaupan tuotteet eivät pärjänneet. Alkoi vaurastuminen ja pääomien kertyminen.
Vuosina 1994-2008 elettiin kolmen suuren puolueen kulta-aikaa. Presidentin valinnassa siirryttiin suoraan kansanvaaliin. Vallankahvassa olivat kolme poliittisesta keskustasta ammentavaa ja suuriin ikäluokkiin ankkuroitunutta valtionhoitajapuoluetta. Yhden saattoi vaihtaa toiseen ilman, että harjoitettu politiikka juuri muuttui. Poliittinen agenda tuli EU:n sisämarkkinalainsäädännön toimeenpanemisesta. Elinkeinoelämä – Nokia etunenässä – tarttui globalisaatioon ja uusien teknologioiden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Etuuksia ja tulonsiirtoja laajennettiin. Rahaa, sitä jakovaraa, oli.
Vuonna 2009 alkoi poliittisen disruption aika. Edeltävänä vaihtoehdottomuuden aikana demokratia alkoi voida huonosti. Äänestäminen ei kiinnostanut. Esimerkiksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa äänensä antoi vain 2,77 miljoonaa suomalaisia. Disruptiota vauhditti sokki toisensa perään. Paperitehtaiden alasajo. Vaalirahaskandaali. Finanssikriisi. Eurokriisi. Nokian romahdus universumin valtiaasta paariaksi. Pakolaiskriisi. Identiteettipolitiikka jyräsi perinteiset auktoriteetit. Tupoilta katosi mieli kansainvälisessä kilpailussa. Some riisti vallan perinteisiltä toimijoilta ja voimaannutti uudenlaista puhetta ja tekemistä. Tuli jytky, uusi jytky ja kolmaskin.
Vanhojen poliittisten valtarakenteiden luhistuminen ja uusien haastajien ilmaantuminen käänsi puolueiden katseet sisäänpäin. Päätöksenteko halvaantui. Oli helpompi vain velkaantua, kuin tehdä niitä vaikeita päätöksiä. Ensiksi tätä perusteltiin sillä, että haluttiin välttää 1990-luvun laman virheet. Mutta loppujen lopuksi oli kyse keskisuurten puolueiden hallitseman poliittisen kentän paralyysista.
Poliittisen disruption ajan paradoksi on sekin, että samalla kun päätöksentekokyky katosi, voi demokratia paremmin kuin vuosikymmeniin. Viime eduskuntavaaleissa äänesti 3,07 miljoonaa suomalaista. Uusia äänestäjiä on tullut siis 300[nbsp]000.
Poliittisen järjestelmän aikakaudet ovat kestäneet sen puoli sukupolvea. Poliittisen disruption aika on siis tulossa päätökseen. Uusi aika koittaa vuonna 2024. Mitä voimme sanoa siitä?
Pelikenttä muuttuu
Suomalainen hyvinvointivaltio on aina 1970-luvulta lähtien mitoitettu noin 60[nbsp]000 lapsen ikäluokalle. Tulevina vuosina ikäluokkien koko pienenee huolestuttavasti lähemmäs 40[nbsp]000:tta. Samaan aikaan väestö keskittyy muutamalle kasvavalle kaupunkiseudulle. Suomi on vihdoin ottamassa kaupungistumisessa kiinni muut pohjoismaat. Seurauksena on työvoiman määrän väheneminen.
Työvoimapulaa helpottaa robotiikan ja tekoälyn vauhdikas kehittyminen. Robottien osuus kaikesta tehtävästä työtä moninkertaistuu. Tekoäly ottaa hoidettavakseen laajemmin ns. valkokaulustyötä. Tämä kehitys haastaa työlle perustuvan hyvinvointijärjestelmän rahoituksen – varsinkin alenevan syntyvyyden oloissa. Toisaalta Suomi on avoin talous kansainvälisessä kilpailussa, joten sivuraiteelle jääminen ei ole vaihtoehto. On juostava nopeammin, että edes pysyisi paikallaan.
Kuinka rajua tulee näissä oloissa sukupolvien välisestä vastakkainasettelusta? Ikäsidonnaiset menot kasvavat tulevina vuosina väistämättä. Koska hyvinvointimme rakentuu velkarahalle jo nyt – suomalaiset kunnat ovat velkaantuneet yhtä soittoa vuodesta 2001 ja valtio vuodesta 2009, kiitos poliittinen paralyysi! – on olemassa kiusaus kuitata osa näistä ikäsidonnaisten menojen kasvusta säästöillä panostuksista tulevien sukupolvien osaamispääomaan. Tämä olisi kolossaalinen virhe. Kuten olisi myös ilmastonmuutoksen vastaisten toimien merkitysten vähättely tyyliin ”Suomi on tehnyt osansa”. Puhtaat ratkaisut tulevat lähivuosina olemaan iso bisnes, jossa kannattaa olla mukana.
Poliittinen pelikenttä muuttuu. Välillä tuntuu, että moni politiikkaa seuraavista ja kommentoivista tahoista elää yhä kolmen suuren ajassa. Tuolloin asetelma oli se, että kaksi suurta puoluetta oli aina hallituksessa ja se yksi oppositiossa. Politiikan disruptio on luonut uudenlaisen ja poikkeuksellisen tilanteen. Meillä on ensi kertaa kaksi (keski)suurta oppositiopuoluetta. Ne molemmat pystyvät omin voimin käyttämään opposition järeintä asetta eli välikysymystä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Suomessa ei ole yhtä monoliittista oppositiota. Meillä on nyt moniääninen oppositio.
Some-ajan lapset tulevat
Toinen poliittisen pelikentän muutos liittyy siihen, että meillä ei enää ole sitä perinteistä jakoa oikeistoon tai vasemmistoon. Eikä uudempi kaksinapainen jako arvoliberaaleihin tai arvokonservatiiveihin tavoita poliittista todellisuutta. Joo, tässä tavassa hahmottaa politiikkaa on haikailua selkeään blokkipolitiikkaan, mutta tosiasia on se, että poliittinen kenttämme on tällä hetkellä kolminapainen.
Suomessa on vihreiden, vasemmistoliiton ja SDP:n muodostama punavihreä blokki (noin 36 prosenttia). Sitten on olemassa kansalliskonservatiivinen keskusta, joka rakentuu ennen kaikkea perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien varaan (noin 27 prosenttia). Kolmas ryhmä on perinteinen porvariryhmittymä, jonka toinen jalka on liberaalien ja toinen konservatiivien riveissä (noin 29 prosenttia). Siihen kuuluvat keskusta ja kokoomus.
Onko tämä kolminapaisuus uuden poliittisen ajan ominaisuus? Ei varmaankaan. Tilastollisesti suurin ikäluokka Suomessa on vuonna 1948 syntyneet. He ovat vuonna 2024 jo 76-vuotiaita. Äänestysaktiivisuus on huipussaan 70 ikävuoden paikkeilla, minkä jälkeen se alkaa nopeasti laskea. Uuden poliittisen ajan valtiaita lienevät nuoret sukupolvet, joiden äänestysaktiivisuus esimerkiksi vuoden 2019 vaaleissa nousi reippaasti. Arvoiltaan he ovat hyvin erilaisia kuin vanhemmat sukupolvet. He ovat some-ajan lapsia, jotka ovat kasvaneet kansainväliseen Suomeen.
Jos ja kun vuonna 2024 poliittinen järjestelmämme ottaa uuden asennon ja nykyinen poliittisen disruption aika päättyy, niin silloin pärjää se puolue, jolla on tuohon aikaan istuvat ratkaisut. Panokset ovat kovat, sillä se puolue, joka onnistuu kesyttämään nousevan zeitgeistin, voinee odottaa 15 vuoden dominanssia.
Mutta yksi asia pitää ymmärtää. Poliittisten aikakausien vaihdokset ovat aina revoluutioita, vallankumouksia, eivät evoluutiota, hidasta kypsymistä, uuteen asentoon. Siksi olennaisinta on agendan asettaminen, ei toisten perässä hiihtäminen.
