Turun yliopiston taloustieteen professori Matti Virén ihmettelee väitteitä, joiden mukaan hallitus olisi ajanut kuluvalla vaalikaudella rajuakin leikkauspolitiikkaa.
– Julkiset menot ja erityisesti valtion menot ovat kasvaneet lähes entiseen malliin. Luulisi hirveiden leikkausten näkyvän tilastoissa. Itse asiassa valtion menojen olettaisi jopa supistuneen, koska työllisyystilanne on parantunut (ja työttömyyskorvausmenot ovat supistuneet miljardin), Matti Virén kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan.
Hän huomauttaa, että myös korkomenot ovat supistuneet yli puoli miljardia euroa.
– Tuntuu siltä, että termi ”leikkaus” tarkoittaa todellisuudessa samaa kuin että menojen kasvu on hidastunut. No totta, joissain menokategorioissa on tapahtunut marginaalisia supistuksia, mutta ei voi olla niin, että ”leikkaussyytöksistä” voi vapautua vain, jos aina ja kaikki menokategoriat vain kasvavat, professori jatkaa.
Virén hämmästelee myös pääministeri Juha Sipilän (kesk.) lausuntoja, joiden mukaan työllisyysasteen nousu voisi jopa poistaa tarpeen lisäleikkauksille. Rahoituspaineiden taustalla on muun muassa työikäisen väestön vähentyminen yli sadalla tuhannella viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Julkiselta sektorilta rahoituksensa saavien työpaikkojen määrä on samalla aikavälillä kasvanut ainakin 50 000:lla.
– Valtion verotulot riippuvat kuitenkin työllisten määrästä, eivätkä työllisten väestösuhteesta! Toisaalta on pidettävä mielessä, että julkisen sektorin taloustilanteen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, miten ihmiset työllistyvät. Jos he työllistyvät pääosin julkiselle sektorille, on nettovaikutus negatiivinen. Jos he työllistyvät matalapalkka-aloille, nettovaikutus on sekin negatiivinen, Matti Virén toteaa.
Professorin mukaan erityisesti vaalien alla yhteiskunnallisia ongelmia yksinkertaistetaan usein karkeallakin tavalla. Esimerkiksi viime viikkoina kohua herättäneiden vanhustenhoidon ongelmien on nähty ratkeavan vain hoitajamitoitukseen liittyvällä pikamuutoksella tai valvonnan lisäämisellä.
– Tässähän se ongelma politiikassa aina on. Haetaan sitä yksinkertaisinta ja helpointa ratkaisua, eikä paneuduta ongelman perimmäisiin syihin. ”Lisää valvontaa” tai ”vähemmän valvontaa” ovat merkityksettömiä fraaseja, jollei selvitetä, mikä on valvonnan ”laatu”. Onko se kahvihetki johtajan kanssa, valitusten arkistoiminen, vai jotain perusteellisempaa, Virén kirjoittaa.
