”Miten Venäjä reagoisi Suomen Nato-jäsenyyteen? – Ei mitenkään, koska se jo valmistautuu sotaan”

”Miten Venäjä reagoisi Suomen Nato-jäsenyyteen”, kysyy sotahistorioitsija Markku Salomaa ja vastaa: ”Ei mitenkään, koska se jo valmistautuu sotaan”.

– Nato-kansanäänestys olisi virhe, niin kuin se olisi ollut molempien viimesotiemme loppuvaiheessa, kun kansa ei olisi hyväksynyt presidenttimme ja hallituksen neuvottelemaa rauhansopimusta. Näin sanoo Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa.

Hän heittää kirjallaan Puhutaan Natosta kylmää vettä hyväuskoisten niskaan – niiden, jotka haluavat jättää kohtalomme brutaalisti käyttäytyvän naapurivaltiomme saneltavaksi.

Suomi ei nimittäin selviäisi yksin, jos Venäjä haluaisi ryhtyä suojelemaan meitä länsipelossaan, Salomaa antaa ymmärtää. Hän harrastaa jälkiviisautta, ja liki suree Suomella olleen vuosien 1992-1997 aikana hyvä tilaisuus turvata sotilaallinen liittoutuminen länteen olemattomin kolhuin.

Salomaa syyttää suomalaista keskusteluilmapiiriä Naton suhteen hysteeriseksi. Nato-vastustajat ovat hänen mukaansa hallinneet sananvaihtoa, ja vanhaa suomettumisen ilmapiiriä on pidetty elossa: on jääty kuin odottamaan Venäjän hyväksyntää ratkaisullemme.

On sanottu, ettei pidä horjuttaa vakiintuneita oloja. Samalla ei ole tajuttu, että edellä mainittuihin oloihin liittyy se, että naapurimme on käynyt ja käy sotia naapureitaan vastaan miehitystarkoituksin. Yhdistelmä Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja varmistivat Naton saatanallisuuden ja leppoisan välinpitämättömyyden.

– Jos odotamme, että Venäjän johto ensin hyväksyisi Suomen Nato-jäsenyyden, kuten EFTA:n liitännäisjäsenyyden 1961 tai EEC:n vapaakauppasopimuksen 1973, niin se päivä ei koskaan nouse idästä, Salomaa sanoo.

Naton vastustajat suovat Venäjälle eräänlaisen ”option” Suomen päätöksiin. Näitä ”suomettajia” leimaa amerikkalaisvastaisuus ja usko, että jos emme reagoi Venäjän toimiin, luulemme olevamme suojassa.

Sana ”optio” onneton

Salomaan kirjan julkistamistilaisuus oli houkutellut sankan joukon ulkopolitiikan osaajia. Tohtori Jukka Tarkka piti viljalti käytettyä sanaa ”optio” onnettomana terminä. Optiollahan tarkoitetaan muissa yhteyksissä lupausta. Nyt sanan käyttö Nato-liturgiassa on onneksi vähentynyt.

Kansanedustaja Pertti Salolainen (kok.) piti pitkään hallitusohjelmissa roikutettuja Nato-lausekkeita turhina, niissä kun on menty lupaamaan, ettei liittymistä toteuta ainakaan ”tämän hallituksen/vaalikauden aikana”.

Kun muuan epäilijä ehdotteli pohjoismaiden keskinäistä puolustusyhteistyötä Yhdysvaltain suojeluksessa, kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok.) puisteli muutaman sentin verran hitaasti epäuskoisena päätään.

Edellä mainittu epäilijä edusti tilaisuudessa Nato-kriittisyyttä pitämällä sotilasliittoa rauniona. Sen läsnäololla ei ole mitään todellista merkitystä. Hän kuvasi Venäjän nopeaa iskukykyä pelottavan tehokkaaksi verrattuna vaikkapa Suomen kykyyn selvitä liikekannallepanosta tai Yhdysvaltain mukaantulon hitauteen.

Salomaa oli eri mieltä. Ruotsin puolustuskykyä kaikki tuntuivat pitävän surkeana.

Ministeri Jaakko Iloniemi käytti tilaisuudessa lyhyen puheenvuoron. Hän muistutti, että vuonna 1975 Helsingissä laadittuun laajaan sopimukseen sisältyy toteamus, että jokaisella kansakunnalla on lupa ja oikeus itse päättää mahdollisesta liittoutumisestaan. Sopimuksen allekirjoittaja oli muun muassa Neuvostoliitto, mutta mahtaako sopimus enää sitoa ketään?

Intoa ja tietoa

Puhutaan Natosta on selväsanainen mielipidekirja Natoon liittymiseksi. Samalla se on kuitenkin vankka tietokirja Natosta, lähdeviitteet ja liitteet ovat kymmenien sivujen mittaiset.

Kirja ei kaunistele Suomen turvallisuus- ja sotilaspoliittista tilannetta, jota kuitenkin on kehuttu juhlapuheissa löysään tietoon tai kaunomaalailuun nojautuen.

Säästäväisyyden nimissä puolustuskykyämme on ajettu alas vuosikymmeniä. Sotilaat ovat nöyrästi totelleet. Kuitenkin historia kertoo, ettei Suomi ole saanut koskaan sotilaallista tukea kriisitilanteissa – paitsi Natsi-Saksalta. (Tässä yhteydessä ei kannattaisi edes mainita sodissamme käytössä olleita ranskalaisia 1800-luvun tykkejä tai lännestä tulleita vapaaehtoisvoimia). Salomaa näkee, että vain Nato on turvana Euroopalle ja olisi sitä myös Suomelle:

”EU ei ole minkäänlaiseksi turvaksi, koska sillä ei ole tosiasiallisesti yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se kävi täysin selväksi Georgian sodan aikana 2008, Libyan sisällissodan aikana 2011 ja 2014 käynnistyneen Krimin kriisin aikana. Vaikka EU hyväksyi yhteisen Venäjän strategian 1999, ei sillä ole ollut yhteistä Venäjän politiikkaa. Selväksi on käynyt jo se, että EU:n talouspakotteet eivät ole johtaneet uudelleenarvioihin Kremlissä.”

Ei Natoon mennä tuosta vain

Natosta käydään jatkuvaa keskustelua, mitataan kansalaisten mielipiteitä ja perusteellaan sitä, että ei tehdä mitään: ”tilanne ei vaadi”.

Salomaa syyttää poliittista eliittiämme: se on tarjonnut väritettyä tietoa, Nato on sisäpolitiikan suomettunut väline, mikä on johtanut siihen, että Kremlissä Suomi lasketaan Venäjän etupiiriin etenkin nyt, kun Nato-jäsenyytemme on saatu estettyä.

Vaikka Markku Salomaa on lujasti Natoon liittymisemme kannalla, asia ei ole kovin yksinkertainen. Natolla on 28 jäsenmaata, jotka yhdessä päättävät muun muassa uusista jäsenmaista. Jos Suomi tuntee olevansa ahdingossa ja haluavansa Naton jäsenyyteen ja suojaan, sen liittyminen on jokaisen jäsenmaan vallassa.

Esimerkiksi: kun Kreikka kokee Suomen olevan omalta kannaltaan talouskysymyksissä hankala EU-jäsen, se voi puolestaan ryhtyä hankalaksi Suomen jäsenyyshakemuksen suhteen.

– Ruotsi voi olla liukumassa Natoon ja silloin Suomi jää yksin eikä muita meistä kiinnostuneita enää ole, mikä näkyi, kun Suomi ei päässyt YK:n turvallisuusneuvostoon vaihtuvaksi jäseneksi syksyllä 2012. Luxemburgilla oli ystäviä. On huolestuttava merkki, että presidenttejä tai pääministereitä ei ole kutsuttu Valkoiseen taloon, Salomaa totesi, mutta mainitsi kuitenkin eräänlaisena poikkeuksena Ilkka Kanervan, tämän ollessa ulkoasiainministerinä.

Kirjan esittelytilaisuudessa kansanäänestystä Nato-asiasta ei pidetty mielekkäänä. Kansalla olisi yhtä huonot mahdollisuudet ajatella Suomen etua kuin rauhasta viimesotien lopulla Josif Stalinin kanssa neuvoteltaessa. Tuolloinhan enemmistö piti rauhanehtoja niin julmina, että sotaa olisi vain tullut jatkaa – päinvastoin kuin maamme ylin johto, joka sai rauhan solmittua.

Markku Salomaa: Puhutaan Natosta. Docendo 2015.

Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt