Ihantalan taisteluiden muistokiven paikalla käytiin jatkosodan viimeiset taistelut. LEHTIKUVA/MARTTI KAINULAINEN

Tero Kallio: Mitäs läksimme ja voitimme

Sodan häviäjän rooli ei ole koskaan reilu.

”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi”. Tämä Vanhalan toteamus Väinö Linnan Tuntemattoman Sotilaan loppukaneettina kiteyttää romaanin viestin, joka on paitsi sodanvastainen, myös hiukan jälkiviisas.

Ensin mainittu on tärkeä viesti, jälkimmäinen vähemmän. 1960- ja -70-luvuilla jälkiviisastelu äityi suorastaan julmaksi. ”Mitäs läksitte” vastattiin monelle veteraanille, joka haikaili menetettyä Karjalaa tai kaatuneita aseveljiään.

Sodan häviäjän rooli ei tietysti ole koskaan reilu. Voittaja kirjoittaa historian. Näin Suomen ja Neuvostoliiton välilläkin kävi. Virallisen Suomen piti syöttää lapsilleen syyllisyys- ja ystävyystarinaa. Jäi vanhempien vastuulle kertoa, miten asiat oikeasti menivät. Monissa kodeissa haluttiin kuitenkin unohtaa sodan karmeat muistot ja mennä elämässä eteenpäin. Veteraanisukupolven lapset, niin sanotut suuret ikäluokat, jäivätkin usein koulussaopetetun varaan.

1980-luvun lopulla opetettiin edelleen, että Paasikiven-Kekkosen linja oli Suomen pelastus, YYA-sopimus oli parasta maan päällä ja että hyvät naapuruussuhteet tarkoittivat sitä, että Neuvostoliittoa ei käynyt arvosteleminen. Vielä vuonna 2001 eräs Helsingin yliopiston historian laitoksen professori totesi, ettei minun ollut sopivaa mainita pro gradussani ulkopolitiikkaa käytetyn sisäpoliittisena lyömäaseena suomettumisen ajan Suomessa. Pahinta kuitenkin on, että jotkut vakavasti otettavatkin historiantutkijat – juhanisuomista puhumattakaan – ilmoittavat pokkanaamalla yhä edelleen, että Suomi soti Saksan liittolaisena ja tavoitteetkin olivat suunnilleen samat.

Meillä vuosien 1939 ja 1944 välistä aikaa on usein lähestytty nykyhetkestä, ei historiantutkimuksen kultaista sääntöä noudattaen eli tapahtumahetken kontekstista. Totuus on se, että Paasikiven-Kekkosen linjaa ei koskaan ollut. Kyseinen termi on alunperin neuvostoliittolaisten suomalaisille syöttämä. J.K. Paasikivi sinnitteli ja taipui Neuvostoliiton painostuksessa vain siihen, mihin oli pakko. Urho Kekkonen puolestaan teki välttämättömyydestä eli Neuvostoliiton mielistelystä ja väitetystä sotaan syyllisyydestä hyveen oman poliittisen uransa kannalta.

Suomi ei jatkosodassa pyrkinyt ensisijaisesti romahduttamaan Neuvostoliittoa, tai valtaamaan sitä, kuten Saksa teki. Itä-Karjalaa Suomi toki miehitti, siis aluetta, joka ei meille aiemmin kuulunut. Tarkoituksena oli kuitenkin hankkia puskurivyöhyke niin Neuvostoliiton vastahyökkäyksen, kuin rauhanneuvottelujenkin varalle. Ja jos Suomi olisi ollut Saksan täysiverinen liittolainen, niin miksi emme osallistuneet Saksan monista vaatimuksista huolimatta Leningradin piiritykseen? Olisihan tsuhnan suudelma voinut olla se ratkaiseva Leningradin luhistumiselle.

Suomi oli Saksan kanssasotija. Ei liittolainen. Meillä oli eri tavoitteet. Suomalaiset ”läksivät” hankkimaan menetetyt kodit ja maat takaisin. Lisäksi tuolloin oli täysin selvää, ettei Josif Stalin olisi jättänyt Suomea rauhaan, jos puna-armeija pääsisikin niskan päälle teutoonien kanssa käydyssä painissa. Ei, vaikka Suomi olisi tyytynyt talvisodan vääryyksiin ja jättänyt käyttämättä tilaisuuden revanssiin kesällä 1941.

Tärkeää on myös muistaa, että moni oletti saksalaisten kävelevän Moskovaan muutamassa kuukaudessa. Kysymys on siitä, että historiaa tulee osata tarkastella paitsi absoluuttisina tapahtumina, myös siitä näkökulmasta, miltä maailma aikalaisten silmin näytti. Ottaen siis huomioon talvisodan todistaman Stalinin säälimättömän laajentumishalun ja sen, miltä maailmanpoliittinen tilanne ja voimasuhteet näyttivät, Suomi teki sen ainoan rationaalisen ratkaisun, joka oli tarjolla: se hankki puskurivyöhykkeen itä-Karjalasta. Tarvittavan ase- ja elintarvikeavun saaminen edellytti kauttakulun sallimista saksalaisille.

Tämä kirjoitus ei ole mikään kiitos-paita päällä rustattu kritiikitön hehkutus sodistamme ja veteraaneistamme. Totuus kuitenkin on, että suurilla ikäluokilla, ja meillä nuoremmilla, ei olisi ollut vaurastuvaa ja vapaata maata ilman, että vanhempamme ja isovanhempamme olisivat lähteneet. Lähteneet uhraamaan nuoruutensa, ainoan henkensä ja terveytensä. Ja vieläpä kahteen kertaan. Kunnia siis heille, kelle kunnia kuuluu.

Sota ja tappotyö ovat seurausta herrojen ylpeydestä ja mahtailusta. Siinä Rokka oli oikeassa, vaikka muuten olikin auktoriteettikammoinen. Ja vaikka voittajat pyrkivät kirjoittamaan historian haluamalleen tolalle, on historiantutkijoiden tehtävä kertoa asia, kuten se oli. Vieläpä sellaisesta näkökulmasta, jossa tapahtuma-ajankohdan vallitseva konteksti ja totuus tulevat huomioiduksi. Ei jälkiviisastellen ja nöyristellen vahvemmalta osapuolelta irtopisteitä keräillen. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta niin voitti Suomikin. Itsenäisyytensä. Jatkosota oli sankaritarina siinä missä talvisotakin, eikä sitä tarvitse pyytää anteeksi.

Tero Kallio

Tero Kallio

Tero Kallio on Autotuojat ry:n toimitusjohtaja

Kommentit