Jos olisin puolueen jäsen, en tuntisi tarvetta lausua arviota Kirsi Pihan kiistakirjoituksen Kenen Kokoomus? pääväittämästä. Onhan kiistatonta, että Antti Häkkänen, Wille Rydman tai Atte Kaleva eivät ole populistisia ”äärioikeistojeppejä” eivätkä he yhdessä tai erikseen pidä Petteri Orpoa panttivankinaan yhtään sen enempää kuin Ruokolahdella on leijonia. On perin kummallista, että Pihan näyttävästi markkinoitu kirjoitus ei tosiasioiden ja argumenttien tasolla esitä kohteestaan mitään keskustelun arvoista. Leimakirves heiluu mutta ei osu.
Yhtä riidatonta on kuitenkin se, että Kirsi Pihalla on samanmielisiä seuraajia. Hänen tekstikummajaisensa on poliittisen psykologian näyte, johon kiteytyy yksi aikamme persoonallisuustyyppi. Näin ajattelevia, kokevia ja tuntevia voi kohdata vastaanotoilla, kansalaistilaisuuksissa ja somessa.
Sitoutumattomana tarkkailijana minua kiinnostaa etenkin yksi tähän tyyppiin sisältyvä ambivalentti käyttäytymispiirre. Kirsi Pihan poliittisissa tunnustuksissa se näkyy niin, että sivistysporvarillisen puolueen sisäinen arvovapaus ahdistaa itseään arvoliberaalina pitävää henkilöä. Muutettavat muuttaen tämä sama pulma toistuu niissä vasemmistovihreissä, jotka kiivailevat suvaitsevaisuuden ja ihmisarvon puolesta, mutta paheksuvat naapureitaan, jotka ovat toista mieltä sosiaaliturvasta, maahanmuutosta, islamista tai luonnon itseisarvosta.
On kiehtovaa pohtia, mikä on syynä siihen, että Kirsi Pihan kaltainen arvoliberaaliuteen samastuva psyyke ei voi sietää arvojärjestelmän ”toiseutta”, kun hän kohtaa sitä omassa kulttuurissaan, yhteisössään tai puolueessaan. Mistä voi johtua näkemys, jossa vieraista kulttuureista tulevien monimuotoisuus on fantastista, mutta omien tulisi olla yhtä mieltä?
Kaksijakoisuus kantaa kirjoitusta
Sisäinen ristiriitaisuus on Pihan kirjoituksen luonteenomaisin piirre. Lukijan ei tarvitse etsiä kaksijakoisuutta, sillä se on kupletin juoni. Vertauskuvallisuuden korvatessa faktapohjaisen analyysin syntyy tilaa sanoa ensin A ja kohta ei-A. Mieleen tulee postmoderni irtautuminen objektiivisen totuuden tavoittelusta, kun kirjoittaja perustelee näkemyksiään tarinoilla omasta elämästään ja leimaa puoluetovereitaan äärioikeistolaisiksi koska voi. Hänen mielestään maailma on nykyään niin kompleksinen, että syy- ja seuraussuhteita ei voi tietää, joten johdonmukaisuuden vaatimus on vanhentunut. Tärkeintä on palava tunne siitä, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja hyviä ja että minä olen hyvien puolella pahoja vastaan.
Mutta Pihan kiistakirjoitus on riidassa myös omien lähtökohtiensa kanssa. Se ei tiedä, ollako vai eikö olla. Kun mahdollisimman laajaa julkisuutta tavoittelevan pamfletin aiheena ovat kokoomuksen sisäiset ristiriidat, siihen sisältyvä pidättyväisyyden ilmoitus vaikuttaa koomiselta: ”Pyrin siihen, että en osallistu kokoomuksen sisäisten ristiriitojen selvittelyyn julkisuudessa”.
Tärkein Pihan tekstiä kannatteleva sisäinen ristiriita kiertyy moniarvoisuuden ympärille. Toistuvasti hän todistaa ja todistelee, kuinka ihmisarvo kuuluu kaikille eikä ihmisiä koskaan tule millään perusteella luokitella eikä pisteyttää. Ja sitten hän heti seuraavaksi alkaa luokitella ja pisteyttää omassa puolueessaan vaikuttavia ihmisiä heidän arvojensa, ajattelutapojensa ja poliittisen suuntautumisensa perusteella. Hän menee niin pitkälle, että alkaa vaatia yhdenmukaisuuden ajamista kansalaisjärjestöön, joka on vapaiden yksilöiden yhteenliittymä. Pitäisi oikein valvoa ja ohjata sitä, missä ja miten kokoomuslaiset ilmaisevat kantojaan, koska puolueen maine syntyy kuten yrityksen maine. Tätä lukiessa mieleen tulee, että joskus yrittäjät lähtevät puoluepolitiikkaan ja alkavat ajaa asioita yritysjohtajan ottein kansanvallasta ja yhdistysdemokratiasta piittaamatta.
Kolme selitystä paradoksille
Löydän ainakin kolme mahdollista alkuperää sille yhdenmukaisuutta luovan arvoliberalismin psykologiselle paradoksille, josta Kirsi Pihan kiistakirjoitus on paljon puhuva näyte.
Ensinnä, liberalismi on filosofia ja aate, joka syntyi poliittisen individualismin pohjalle. Moraalinen toimija ja vapauksien haltija on yksilö, ei ryhmä, luokka tai puolue, valtiosta nyt puhumattakaan. Koska jokainen omistaa itsensä ja elämänsä, jokainen on oma arvojohtajansa eikä muita auktoriteetteja ole. Tämä ja vain tämä lähtökohta johtaa aitoon ja kestävään arvoliberalismiin, jossa arvoyhtenäisyyden tavoittelu on paitsi moraalisesti väärin myös ontologisesti mahdotonta. Kollektivismissa vapausaate kuitenkin kytketään arvoyhtenäisyyden tavoitteeseen ja syntyy totaalidemokraattinen liike, joka tunnetaan vasemmistoliberalismina. Näillä kollektivistisesti maailmaa katsovilla persoonilla on tapana julistaa yleistä arvoliberalismia ja samalla katsoa sen tarkoittavan erityistä arvoyhtenäisyyttä. Voidaan pitää varmana, että rauha ei saavu heidän sieluunsa.
Toiseksi, yksilö voi olla aito arvoliberaali vain jos hän on sisäisesti vapaa. Hän ei siis anna tunteiden, vaikutelmien ja muiden satunnaistekijöiden ohjata poliittisia kannanottojaan, vaan kehittää harkintakykyään ja tarvittaessa ”nukkuu yön yli”. Nähdäkseni tosiasioiden, kriittisen järjen ja loogisen päättelyn avoin ohittaminen on osa sitä toisen asteen kognitiivisten funktioiden heikentymistä, joka arvohierarkioista luopuvassa nykykulttuurissa mahdollistaa ahdasmielisen kuplautumisen, ryhmäidentiteetit ja heimoutumisen. Sivistyksen mittana voidaan pitää kykyä ottaa filosofista etäisyyttä oman ajattelun lähtökohtiin. Politiikassa sivistys luo valtiomiestason toimijan, joka kykenee edustamaan yleistä intressiä, koska hän ymmärtää, että vapaiden yksilöiden moniarvoisessa yhteiskunnassa on vain väärää politiikkaa. Arvoyhtenäisyyteen tähyäminen on jo lähtökohtaisesti ajatusvirhe.
Kolmas ja ehkä kiehtovin selitys on liberalismin sisään pujahtanut missionäärinen utopismi. Horisontissa siintää vapauden valtakunta, jossa tasa-arvoiset ihmiset toteuttavat itseään mielin määrin. Tämä unelma on Kirsi Pihalle pyhä tavoite, jota kohti hän haluaisi arvoyhtenäisen puolueensa auttavan ei vain suomalaisia vaan koko ihmiskuntaa. Onko liberalismi hänelle ja hänen kaltaisilleen siis pohjimmiltaan maanpäällinen pelastusliike?
Liberaali ei kaipaa arvoyhtenäisyyttä
Länsimainen kulttuurihan on juutalaisista ja kristillisistä juuristaan imaissut vimman käydä kohti saavuttamatonta päämäärää ja siksi tulosta on tullut ja kehitysloikkia otettu. Messiaaninen aika lunastaisi lupaukset ja sinne lopullisen oikeamielisyyden ja ikuisen rauhan valtakuntaan toivomme tähyää. Aluksi unelma koski vain luvattua kansaa tai valittujen joukkoa, mutta nyt utopistisessa liberalismissa koko ihmiskuntaa.
Mutta voidaanko tämä missionäärinen utopismi liittää valistuneen järjen luomiin liberaalidemokraattisiin periaatteisiin? Jos jokainen on vapaa ja omistaa elämänsä, hän omistaa myös arvopäämääränsä, unelmansa ja tavoitteensa – aivan kokonaan. Niitä ei voida häneen iskostaa, niitä voidaan vain kysyä.
Perimmäinen syy yksilöllisen arvovapauden kunnioitukseen on siinä, että arvot eivät seuraa tosiasioista, vaan ovat mielipiteitä. Siksi parhaatkaan asiantuntijat eivät voi kenenkään toisen puolesta tietää, millaisia arvoja ja pyrkimyksiä hänen tulisi sisimmässään vaalia elääkseen tasapainossa itsensä kanssa. Kun lapsi varttuu ja kasvaa vapauteen kykeneväksi ihmiseksi, hän valitsee itse omat arvonsa.
On siis kiistatonta, että jos ihminen on liberaalidemokraatti, hänestä on välttämätöntä, että arvovapaus koskee myös oman puolueen jäseniä. Tähän johdonmukaiseen sääntöön olisi nyt Kirsi Pihankin taivuttava sen sijaan että hän ryhtyy taivuttamaan muita itse keksimäänsä arvoyhtenäisyyden tarpeeseen.
