Kun ministeri Krista Kiuru ilmoitti viikko sitten Sanna Marinin hallituksen antavan sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta koskevat lait vielä tämän vuoden aikana, moni saattoi huokaista, että joko se taas alkaa.
Sotea on valmisteltu lähes jokaisella mahdollisella hallituspohjalla, mutta aina on siunaantunut jonkinlainen este, aikapula, ideologiset erimielisyydet tai opposition tehokas jarrutus. Lukuisat epäonnistumiset eivät kuitenkaan saa merkitä sitä, että mikä tahansa sote kelpaa. Uusi lainsäädäntö ja toimintamalli ei voi olla itseisarvo. On onnistuttava luomaan kokonaisuus, joka on monessa suhteessa nykyistä tehokkaampi ja taloudellisempi.
Suomi on suurten haasteiden edessä. Syntyvyys on ennätysalhaalla. Maakunnista vain Uudenmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen asukasluku kasvaa. Mutta yli 75-vuotiaiden määrä kolminkertaistuu vuoteen 2030 mennessä. Ei tarvitse olla kovin suuren luokan asiantuntija ymmärtääkseen, että sote- tehtävä on vaikea.
Myös tällä kertaa maan hallitus aikoo niputtaa soten ja maakuntahallinnon. Oppositio kutsui liittoa viime vaalikaudella poliittiseksi lehmänkaupaksi, mutta vaalien jälkeen moitteita esittäneet puolueet olivat valmiita lähtemään samanlaiseen kytkentään nykyhallituksen ohjelmassa. Uudentyyppinen hallintohimmeli on syntymässä siitä, että Uudellamaalla Helsinki olisi, nykyisestä poiketen, oma maakuntansa ja muu Uusimaa jaettaisiin neljään itsehallintoalueeseen, jotka ilmeisesti eivät olisi samalla tavalla maakuntia kuin muut maakunnat (en ihmettele yhtään, jos joku putosi jo kärryiltä).
Maakunnat siis vastaisivat sotesta. Maakuntien itsenäisyys olisi kuitenkin näennäinen. Suurin osa rahoituksesta tulisi valtiolta, pienempi pala uudesta mahdollisesta maakuntaverosta. Mutta koska maakunnat ovat vauraudeltaan kovin erilaisia, myös maakuntien kesken olisi luotava samanlainen hyvitysjärjestelmä, joka kuntamaailmassa jo on. Vauraimmilta maakunnilta rahaa siirrettäisiin vähemmän vauraille.
Jokainen laki on jollakin tavalla ideologinen. Sotessa tuo maailmankatsomuksellinen seikka ponnahtaa esiin siinä, erotetaanko järjestäjä ja tuottaja toisistaan, vai ovatko ne yksi ja sama taho. Erityisesti ammattijärjestöt ovat vaatineet, että vain kunkin maakunnan oma tuotanto olisi sallittua. Se olisi erittäin suuri virhe. Kyse olisi samasta asiasta, josta Suomen lakikirjassa Olaus Petri varoittaa sanoilla ”kukaan älköön olko tuomari omassa asiassaan”. Jos maakunta ei saa päättää itsenäisesti, kuka palvelut tuottaa, uusi sote ajautuu suurella varmuudella taloudelliseen kriisiin jo alkuvuosina, koska kilpailu puuttuu. Monopolijärjestelmän sijaan mukaan tarvittaisiin kaikki, siis yritykset, kunnat, kolmas sektori…
Hallitusohjelmaa lukiessa huomaa, että kiireisissä neuvotteluissa ei myöskään ole ollut aikaa miettiä, mikä maakunta oikeastaan on. Nyt on käymässä niin, että Suomessa sote-tuotantoalueita ruvetaan kutsumaan maakunniksi. Niissä ei kuitenkaan harjoiteta perinteisiä maakuntatehtäviä, edunvalvontaa, maakuntakaavoitusta tai EU-rahan jakamista. Kovin eurooppalaiseksi ei suunniteltua hallintoa voi siis ainakaan kutsua.
”Jälkiviisaalla on silmä somassa paikassa”, kirjoitti kirjailija Veikko Huovinen aikoinaan. Silti on pakko sanoa, että sote olisi alun alkaen ollut syytä valmistella parlamentaarisesti, ilman suuria maailmankatsomuksellisia painotuksia, tai ainakin painotukset olisi ollut järkevää ottaa mukaan tasapuolisesti. Valmisteilla oleva sote aikoo mennä yli siitä, mistä rima on matalimmalla. Seurauksena on järjestelmä, jossa nykyiset ongelmat vain siirtyvät organisaatioista A organisaatioihin B. Samaan aikaan sosiaali- ja terveysrintamalla tapahtuu kuitenkin suuria asioita. Kuntien on pakko toimia. Niiden rahat ovat loppumassa. Mutta niissä muutoksissa maan hallituksella näyttää olevan vain ihmettelijän rooli.
