Porthania, Helsingin yliopiston keskustakampus. (Lehtikuva/Irene Stachon)

Anna-Kaisa Ikonen: Mihin Suomi tarvitsee yliopistojaan?

Viime päivinä on puhuttu paljon yliopistojen ydintehtävistä, tutkimuksesta ja opetuksesta. Viikon tutkimuskeskustelu on fokusoitunut erityisesti huippututkimuksen ympärille, kun Valtioneuvosto lanseerasi taloustieteen huippuyksikön perustamisen Helsinkiin. Vastaavasti vararehtori Harri Melin herätteli Tampereen yliopistolla keskustelua yhteiskuntatieteiden ympärille rakentuvasta ja tarvittavasta yhtä vahvasta keskittymästä. Yliopistokenttämme rikkaus on siinä, että se tuottaa meille laajaa, monitieteistä, monelta osin kansainväliselle huipulle yltävää tutkimustietoa.

Lukuvuoden alkaessa on jälleen puhuttu myös yleisestä koulutuksen tärkeydestä, tulevaisuuden osaamistarpeista tekoälyn aikakaudella ja debatoitu valintakokeiden tarpeellisuudesta. On selvää, että yhä kompleksisemmassa ja kiihtyvällä tahdilla muuttuvassa maailmassa koulutus on entistä tärkeämpää ja siksi väestön koulutustasoa on edelleen nostettava. Sillä on myös paljon puhuttua eriarvoisuutta vähentävä vaikutus. Yhtä selvää on, että koulutussisältöjä ja joustavia opintopolkuja on kehitettävä vastaamaan muuttuvan maailman tarpeisiin.

Käyty keskustelu kertoo siitä, että vuosisatainen sivistysyliopiston rooli on säilyttänyt paikkansa ja sitä tarvitaan tulevaisuudessakin.

Tartun tässä blogissa kuitenkin erityisesti yiopistojen kolmanteen tehtävään, yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Oli kyse sitten kilpailukyvyn kehittämisestä ja innovaatiopolitiikasta tai meneillään olevista suurista hallinnonuudistuksista, yliopistojen osaaminen ja tieto tulisi saada kytketyksi kehittämiseen vielä paljon nykyistä tiiviimmin.

Malleja tähän on kehitetty niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Muun muassa innovaatiopolitiikassa vannotaan usein guadruple helixin voimaan eli halutaan törmäyttää tutkimus, bisnes, julkinen hallinto ja kansalaisyhteiskunta. Tätä edistetään paitsi yhteistyökäyntäntöjä kehittämällä myös rakentamalla yliopistokampuksille uusia ristiinpölyttymistä tukevia tilaratkaisuja.

Tällainen kumppanuus vaatii sekä yliopistojen avautumista että toimijoilta sitä, että osaamista hyödynnetään. Se kannattaa. Esimerkiksi Tampereen tarina olisi kovin erilainen, jos yhteiskunnallinen korkeakoulu ja teknillinen korkeakoulu eivät aikanaan olisi tulleet kaupunkiin. Parhaimmillaan yliopistot voivat vauhdittaa niin alueellista kuin kansallistakin kehittymistä paitsi perustutkimuksella ja tuottamalla osaajia, myös heittäytymällä mukaan avoimeen innovointiin ja kehittämiseen.

Jos yliopistojen halutaan toimivan vahvemmin tässä kolmannessa tehtävässä, on siihen kannustettava myös rahoituksella, alakohtaiset erot huomioiden. Riittävän vahvalla perusrahoituksella on jatkossakin järkevää ohjata yliopistoja tieteellisesti korkeatasoisen tiedon tuottamiseen ja siihen, että tutkintoja suoritetaan, mutta rahoituksen kokonaisuutta on hyvä arvioida myös laajemman kannustavuuden näkökulmasta. Kannustaako se riittävästi myös tämän kolmannen tehtävän toteuttamiseen? Olisiko vaikuttavuuteen mahdollista kannustaa vielä nykyistä enemmän esimerkiksi strategisen rahoituksen kautta? Voisiko se olla jopa lisäpanostuksen paikka nyt suurten murrosten keskellä?

Anna-Kaisa Ikonen

Anna-Kaisa Ikonen

Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulun Työelämäprofessori ja Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Kommentit