Historiantutkija Tapio Bergholm ja kirjansa Kiihkeä Koivisto - Nuoruus - sota - onni 1923-1959. LEHTIKUVA/JUSSI NUKARI

Mauno Koivisto ei pitänyt Neuvostoliittoa kovin onnistuneena kokeiluna

Tutkijan tarkastelussa on Mauno Koiviston yhteiskunnallisen toiminnan solmukohdat.

Historiantutkija, dosentti Tapio Bergholm käsittelee presidentti Mauno Koiviston vaiheita vuosina 1923-1959.

Marraskuussa 1923 Turussa syntynyt Koivisto oli talvisodan aikana mukana vapaapalokunnassa, ja hän pääsi myös kolmivuorotyöhön pommitehtaalle, missä räjähdysaineiden käsittely värjäsi kädet keltaisiksi.

Jatkosodan alkaessa hän hakeutui takaisin vapaapalokuntaan ja muutaman kuukauden kuluttua hän pääsi ilmasuojelukomppaniaan. Sen mukana tuleva presidentti pääsi Kannakselle ja Aunukseen. Siellä hän näki omakohtaisesti neuvostokansalaisten olosuhteita ja tuli vakuuttuneeksi, ettei Neuvostoliitto ollut kovin onnistunut kokeilu.

Varsinaisen varusmieskoulutuksen Koivisto sai hieman jälkijättöisesti maaliskuussa 1942 alkaen ja tämän jälkeen hänet siirrettiin rintamalle asemasotavaiheen aikana. Nuoren miehen näkökulmasta tilanne oli turhauttava ja hän ilmoittautui vapaaehtoisena komppaniaan, jota johti myöhemmin legendaarisen maineen saanut luutnantti Lauri Törni. Komppania oli mukana monissa tiukoissa taisteluissa. Runsaasti tappioita viholliselle aiheuttanut pikakivääriampuja Mauno Koivisto sai II luokan Vapaudenmitalin.

SDP:n jäseneksi

Sodan jälkeen Koivisto oli erittäin aktiivinen, hän työskenteli muun muassa kirvesmiehenä, viilaajana ja konepuuseppänä. Sodan jälkeisessä työvoimapulassa työntekijöillä oli kohteita mistä valita.

Töiden lisäksi Koivisto osallistui harrastustoimintaan ja kävi iltalukiota. Opintojensa aikana hän tempautui mukaan SDP:n järjestötoimintaan ja liittyi vuonna 1947 Turun paikallisosaston jäseneksi. Tällä valinnalla oli vaikutusta koko hänen uraansa.

Maakuntalehti Sosialistin päätoimittaja Rafael Paasio antoi lahjakkaaksi kirjoittajaksi osoittautuneelle iltaopiskelijalle mahdollisuuden kirjoittaa julkaisuunsa. Koiviston teksteistä näkyi vahva antikommunistinen linja, hän kritisoi erityisesti kommunistien korpilakkojen lietsontaa. Bergholm katsoo, että Koivisto oli kuin kotonaan kommunismin vastaisessa kamppailussa, mutta pakinoissaan hän jakoi iskuja myös porvareille.

Alkuvuodesta 1948 Koivisto asettui ehdolle piirijärjestön jäsenäänestykseen kansanedustajaehdokkaista. Vaikka hän oli jo saanut nimeä SDP:n kannattajien keskuudessa, niin vaalissa suosio ei vielä näkynyt. 33 ehdokkaasta Koivisto jäi toiseksi viimeiseksi.

Väitöksestä pankkiin

Kiinnostus opintoihin jatkui töiden ohessa. Filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi Koivisto valmistui 1950-luvun alussa ja tohtoriksi vuonna 1956. Väitöskirja, jossa käsiteltiin sosiaalisia suhteita Turun satamassa, kuului suomalaisen työn sosiologian ensimmäiseen aaltoon. Väitös sai laajaa valtakunnallista julkisuutta.

Monia toimittajia kiehtoi erityisesti uuden tohtorin tie työläisopiskelijasta ylimmän akateemisen tutkinnon suorittajaksi. Bergholmin mukaan Koivisto osasi asettua niin sympaattisesti toimittajien käytettäväksi, ettei parempaa julkisuusstrategiaa osaisi luoda moni nykyajan viestintätoimistokaan.

Koivisto oli laaja-alaisella opiskelulla ja lehtikirjoittelulla hankkinut hyvät valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Samalla Koivisto etsi aktiivisesti pysyvää työpaikkaa ja hän pääsikin yliopistouran alkuun.

Koiviston nimi oli noussut Helsingin Työväen Säästöpankin hallituksen jäsentenkin tietoisuuteen. Heihin oli tehnyt vaikutuksen nuoren sosiologin ripeä ja menestyksellinen opiskelu ja mies haluttiin saada pankin johtoon.

Turun yliopistosta jo assistentin viran saanut tutkija kieltäytyi aluksi kunniasta. Lopulta suostuttelu tehosi ja 34-vuotias sosiologi aloitti työnsä pankkimaailmassa, josta hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Toisaalta Koivistolla oli runsaasti tietämystä uusien taitojen oppimisesta ja juuri tähän pankin hallitus luotti.

Kyseessä oli hyvin vakavarainen pankki. Se oli kasvattanut nopeasti talletuksiaan sekä asiakaskuntaansa ja nousi vuonna 1958 Suomen suurimmaksi säästöpankiksi. Kasvun taustalla oli Helsingin seudun nopea väestökasvu. Aluksi toimitusjohtaja sai vastuulleen pankin suhdetoiminnan, henkilöstöhallinnon ja pian myös luotonannon. Toimitusjohtajan työ antoi erinomaiset lähtökohdat tutustua työväenliikkeen taloudellisen toiminnan organisaatioiden vaikuttajiin. Pankin tärkeitä asiakkaita olivat myös ammattiliitot ja osuuskunnat.

Helsinkiin siirtyminen mahdollisti aiempaa tiiviimpien henkilökohtaisten suhteiden luomisen SDP:n puoluejohtoon. Ensimmäisen yönsä uudessa kotikaupungissaan Koivisto vietti puoluesihteeri Kaarlo Pitsingin sohvalla.

Bergholm arvioi, että Koiviston itseluottamus pankinjohtajana oli vankka. Siitä oli osoituksena osallistuminen nuorten kansantaloustieteilijöiden keskusteluryhmään, josta hän sai paljon virikkeitä. Verkostoituminen kansantaloustieteilijöiden piiriin oli merkittävä voimavara, josta Koivistolle oli paljon hyötyä niin toimitusjohtajana kuin myöhemmin valtiovarainministerinä ja Suomen Pankin pääjohtajanakin.

Tapio Bergholm: Kiihkeä Koivisto. Nuoruus. Sota. Onni. 464 sivua. Kustannusosakeyhtiö Otava.

JARKKO KEMPPI

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt