Professori Kimmo Rentolan uutuuskirjassa Stalin ja Suomen kohtalo (Otava) kerrotaan muun muassa Neuvostoliiton sodan jälkeen harkitsemia kovia aluevaatimuksia. Lappeenranta, Kotka ja Imatra olivat vähällä jäädä rajan tuolle puolen; Neuvostoliitto olisi myös saanut tukikohdan Helsingin Suomenlinnaan ja Ahvenanmaalle.
Ehkä kevyemmissä huomioissa professori listaa, kenet ajan poliitikoista pärjäsivät alkoholin kanssa ja ketkä eivät.
”Politiikan ristiriitoihin limittyivät omat tragediat. Viina teki tuttua työtään”, Kimmo Rentola kirjoittaa.
Hän toteaa silloisen sisäministeri Yrjö Leinon muistelleen ihailevaan sävyyn marsalkka C.G.E. Mannerheimin, joka tuolloin oli tasavallan presidentti, käyntiä hallituksen huoneessa valtiopäivien avajaisissa keväällä 1945.
”Presidentti-marsalkka viittasi juhlavaan karahviin: ’Mitäs tuo sisältää?’. Kuultuaan että vettä valtionpäämies kommentoi: ’Huonoa ainetta’.”
”Marski tunsi alan jo nuoresta, ja osasi, mutta tuolloin 48-vuotias Leino oli aloittelija, entinen absolutisti, jota (Urho) Kekkonen ja muut perehdyttivät riuskaan tahtiinsa”.
Kimmo Rentolan lohkaisun mukaan ”idänsuhteiden historian voisi kirjoittaa alkoholin kestokyvyn näkökulmasta: se menestyi, joka osasi, mutta moni sortui”.
Sortuneita hänen mukaansa olivat esimerkiksi ”Yrjö Leino, Mauno Pekkala, Väinö Leskinen, Ahti Karjalainen, tai Ždanov, Beljakov ja ne maistissa kolaroineet KGB-miehet, jotka kutsuttiin vähin äänin takaisin kotiin. Yksi ampui itsensä ennen kuin juna lähti”.
Pääministeri Mauno Pekkalan Rentola toteaa turvautuneen sodan jälkeen ja jääneen usein kadoksiin, jolloin asiat eivät edenneet.
Rentola sanoo brittitiedustelun näkökykyä sumentaneen sodan jälkeen ”ylimittainen usko kommunismin väistämättömään voittoon Suomessa”.
”Kun heille kiiri tieto Yrjö Leinon tilanteesta (”taking to Wein and Weib in a big way”), he päättelivät hänen juhlivan naisten ja viinan parissa vallansiirtoa jo etukäteen. Sitä Leinolla ei ollut syytä juhlia, vaan pikemminkin pelätä”.
