Anna ja Jukka Soisalon-Soinisen kokoama dokumenttiteos antaa meille toisenlaisen kuvan marsalkastamme. Tietokirja paljastaa usein unohdetun tosiasian, kuinka kauas C.G.E. Mannerheim oli etääntynyt kotimaastaan. Hän oli jättänyt ruotsalais-suomalaisen kotimaansa ja omaksunut venäläisen kulttuurin ja kielen. Siksi aluksi Suomi oli hänelle outo ja samoin Mannerheim suomalaisille.
Mannerheim sopeutui Puolan vuosinaan maahan erinomaisesti. Puola oli pitkään vastaan hangoitellut miehittäjä-Venäjää vastaan, joten puolalaisen aristokratian oli helppo tulla toimeen suomalaistaustaisen upseerin kanssa ja hyväksyä hänet ystäväpiiriinsä, vaikka tämä kantoikin tsaarin armeijan uniformua.
Kanssakäymisen ylenpalttisuutta helpotti se, että sikäläinen aatelisto oli pohjoismaiseen verrattuna monin verroin rikkaampi samalla, kun se tunsi veljellistä sympatiaa itsenäisyydestä haaveilevaa Suomea kohtaan.
Puolalaiset seurasivat innolla suomalaisten vapautumista Venäjän miehitysjoukoista. Venäjän maassamme olleista 60[nbsp]000 miehityssotilaasta oli lähes kymmenes osa puolalaisia, joiden motivaatio ei ollut suuren suuri.
Venäjän suhteen Puola ja Suomi elivät samanlaisissa oloissa, tsaarinvallasta vapautuminen oli yhteinen tavoite. Kansanluonne oli kuitenkin toisenlainen, siinä missä puolalaiset elivät kapinassa, siinä Suomi sopuillen. Jo Japanin sodan aikoina toistakymmentä tuhatta tsaarin riveissä ollutta puolalaista sotilasta loikkasi vastustajan puolelle.
Mannerheim auttoi hädän hetkellä
Puolan ylimystö ja Mannerheim solmivat vuosikymmenten mittaiset ystävyyssuhteet. Ne ulottuivat aina natsi-Saksan miehitykseen, ja sen jälkeiseen aikaankin. Ja ansionsa tässä oli myös Mannerheimin tuttavuus ja metsästystoveruus ylimmän saksalaisarmeijan johdon kanssa. Niinpä kun hänen puolalaisia ystäviään kuljetettiin natsien keskitysleireille, Mannerheim saattoi olla avuksi. Hänen vetoomuksistaan oli hyötyä.
Esimerkiksi Aleksander Zamoyski joutui Gestapon vangiksi ja kiduttamaksi, Auschwitzin kautta Dachaun keskitysleirille, mutta Mannerheimin onnistui estämään tämän kuolemantuomion. Ystävyyden ansiosta Zamoyski sai ”kunniavangin” aseman, mutta joutui sodan loppuvaiheessa 141 vangin joukossa SS-johtaja Heinrich Himmlerin panttivankeina Etelä-Tiroliin. Natsit toivoivat heidän toimivan edullisina pelinappuloina, kun liittoutuneiden kanssa käytäisiin aseleponeuvotteluja. Sodan lopussa vangit vapautettiin.
Kerrotaan, että Mannerheim olisi lähestynyt kirjeitse Adolf Hitleriä pyytäen Zamoyskille inhimillisempää kohtelua. Tarinan mukaan Hitler olisi äyskäissyt Mannerheimille: ”Haluaisitte tietenkin Zamoyskin adjutantiksenne. Ei tule kuuloonkaan!” Zamoyskiä ei puoleentoista vuoteen syytetty, ja hänen kohtelunsa parani. Vain muutama tähän viittaava myöhempi kirje on olemassa. Suvun kiitollisuus ilmenee sotien jälkeen. Zamoyski sai elää perheensä parissa ja kuoli 1961.
Kuin kala vedessä
Puolalaisen ylimystön silmissä Mannerheim oli kiinnostava, vapaa ja kanssakäymisen kielitaitoinen mestari. Olisipa olemassa äänidokumentteja kertomassa marskimme sosiaalisista taidoista. Meille suomalaisillehan hän oli etäinen, ylimyksellinen, liki kielitaidoton nirppanokkainen erakko.
Hän pukeutui pikkutarkasti. Ollen kuitenkin vailla suurta omaisuutta, hänen onnistui sulautua eliitin joukkoon. Esimerkiksi vielä talvisodan alkaessa 1939 hänellä oli käytössään saappaat, jotka hän oli hankkinut jo vuonna 1900 Varsovasta hevoshankintamatkoillaan. Todistus hyvästä materiaalista ja huolellisesta hoidosta.
Saappaat olivat aristokraattien varsovalaisen suutarimestari Hiszpanskin tekoa. Tällä oli palveluksessaan liki 20 suutaria, jotka valmistivat erittäin kalliita jalkineita vuosittain tuhat paria. Kahdet Hiszpanskin verstaan saappaat ovat tänäänkin nähtävissä Mannerheim-museossa.
Soisalo-Soinisten kokoama kirja sisältää valtaisan määrän valokuvia, kirjekopioita ja muita dokumentteja. Puolan vuodet rakensivat ihmisiän mittaisia ystävyys- ja kiitollisuussuhteita. Daamit olivat lääpällään, miehet pitivät metsästys- ja ratsastustaitoisesta tuttavuudesta.
Ruhtinatar Maria Lubomirski kuului perheineen Mannerheimin Puolan ajan läheisimpiin ystäviin. Hänen vuodet 1914-1918 käsittävä päiväkirjansa julkaistiin Puolassa 1997 yli 700-sivuisena laitoksena. Hän mainitsee parikymmentä kertaa ”minun kenraalini”.
”Toisinaan ajattelen kenraalia, joka kasvotusten kuoleman kanssa johtaa joukkojaan taisteluun. Haluaisin puristaa hänen kättään – ehkä hän ei enää tavoittelekaan minua muistoissaan?” (29.3.1916)
”Saksalaiset joukot ovat saapuneet Suomeen. Ne ovat tukeneet tehokkaasti valkokaartia, joka on heikentynyt punakaartin paineen alaisena, ja vallanneet Helsingforsin. Miten Mannerheim onkaan onnellinen. Hän syntyi oikeaan aikaan toteuttaakseen elämänsä unelman ja tullakseen isänmaansa vapauttajaksi. Loistava saavutus, joka on vain harvojen valittujen osa.”
(15.4.1918)
Ikimuistoinen on Lubomirskin Mannerheimin yhteydessä siteeraama markiisitar Deffandin lausuma:
”Se ei ole yksinäinen, jolla on todellinen ystävä, vaikka tämä olisi tuhannen peninkulman päässä ja vaikka ei olisi koskaan häntä näkevä. Se on todella totta. OMISTAN todellisen ystävän – mutta hän antoi minulle liikaa ja liian paljon minulta odotti, duetto ei enää sointunut yhteen, vaikka hän oli minun palmuni autiomaassa.”
”Seitsemän Puolan vuottani olivat elämäni onnellisinta aikaa”, sanoi Mannerheim vanhoilla päivillään.
Anna ja Jukka Soisalon-Soininen: Mannerheim. Puolan vuodet. readme.fi 2020.
