Toimittaja Leena Sharma. LEHTIKUVA/MIKKO STIG

Maamme kommunistinen kulttuuriväki palvoi Neuvostoliittoa

Suomen Kuvalehden toimittaja kokosi karmean kokoelman taideväen veljeilystä Neuvostoliiton kanssa.

Harva on näkyvästi hävennyt toimintaansa kommunismin hyväksi. Leena Sharma olisi voinut hyvin perustein nimetä kirjansa otsakkeella ”Vaikka voissa paistais”. Äärivasemmistolaista, sotien jälkeistä poliittista ystävyystoimintaa Neuvostoliiton kanssa romantisoidaan yhä. Monet ilmiöön läheisissä suhteissa eläneet vähättelevät ns. taistolaisuuden aikaansa.

Sharman Ikuiset ystävät on varmasti kommunismia kaipaavien kielletyllä listalla. Vastaavanlainen musta lista eli aikansa 1970-luvun opiskelupoliittisessa kuohunnassa, jolloin maamme hallitusta muistutettiin Neuvostoliiton kannalta haitallisesta oppimateriaalista.

Vuonna 1974 opetusministeri Ulf Sundqvist (sd.) oli valmis poistamaan ”mädän aineksen” korkeakouluopetuksesta. Vuotta aiemmin Sundqvist yhdessä Erkki Liikasen (sd.) kanssa yrittivät kriminalisoida Neuvostoliiton arvostelun Suomessa. Tarja Halonen (sd.) oli puolestaan DDR:n ystävä.

Sharman keräämät esimerkit kertovat, miten jopa demarit olivat äärivasemmiston panta kaulassa – vaikka Kalevi Sorsa (sd.) muistelmissaan toista väittää. Erittäin aktiivinen oli ennen kaikkea SOL – Sosialistinen opiskelijaliitto (taist.) – jonka vuoden 1975 liittokokouksessa komeili tunnus ”Otto Wille Kuusisen viitoittamalla tiellä”.

Sankareita oli harvassa

Kun Neuvostosuhteissa Suomessa pääasiassa vain hyssyteltiin, otsikkoihin pääsivät harvat ja rohkeat. Kalevi Sorsan hallituksen kulttuuriministerinä toiminutta Marjatta Väänästä (kesk.) nimitettiin hallituksen ainoaksi mieheksi. Tämä siksi, että Väänänen pani kapuloita vasemmistolaisten kulttuurijärjestöjen tuelle ja rohkaisi porvareiden oikeutta päätöksentekoon.

Sanomalehti Uusi Suomi sekä osa maakuntalehdistä kävivät omaa sotaansa sosialisointia vastaan. Kullervo Rainio nosti ETYK:n vuonna 1975 eduskunnassa julkisuuteen ns. Pirkkalan monisteet. Siitä tuli Suomen mainetta vahingoittava skandaali. Paljastui, että kouluhallitus kopioi kritiikittä neuvostoliittolaista opintomateriaalia ja pyrki kasvattamaan koululaisista aatteellisesti puhtaita idän opetuslapsia.

Kirjassaan Sherma ei anna edellä mainitun toiminnan kaltaista anteeksi, vaan nostaa suomalaisen taistolaisen seurakunnan ja sitä tukeneet tikun nokkaan. Tuossa suhteessa vanhaa vasenta järjestystä ikävöivä voi perustein syyttää Sharmaa vaikkapa Neuvostovihamieliseksi tai suomettumisen halveksijaksi – siksi rankkoja hänen kuvauksensa ovat suomalaisten kritiikittömyydestä kaikkea mahdollista Neuvostoliiton parasta ajaessaan.

Eino S. Repo Yleisradion vaikuttajahahmona saa kirjassa paljon huomiota osakseen. Hänen toimintansa edisti aatetovereiden taiteellista arvovaltaa ja taloudellista hyvin vointia. Toimillaan Yle pyrki selvästi vaikuttamaan kansalaisten asenteisiin, mutta todellisuus oli toiveita ihmeellisempää: parlamentarismi vei voiton presidentin ja Revon yhteispelistä, valta vaihtui vähitellen Yleisradiossa.

Ääliöiden olympialaiset

Varsin paljon Leena Sharma uhraa sivutilaa Renny Harlinin ja Markus Selinin elokuvan Jäätävä polte käsittelylle. Se juuttui kielletyksi pitkäksi aikaa. Kohtaloksi muodostui käsky Neuvostoliiton Suomen suurlähetystöstä. Presidentti Mauno Koiviston ensimmäinen kausi oli yhä pelon aikaa.

Tätä Sharma kirjassaan ei kerro: Kun Finlandia-talon vihkiäiset olivat vuonna 1971 jo ovella, laitavasemmiston Rauhanpuolustajien pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen (taist.) löysi onnekseen ilmiselvän yrityksen solvata rauhaa rakastavaa ja maailmaan demokratiaa levittävää Neuvostoliittoa. Avajaisohjelmistoon oli ujutettu salakavalasti tshekkiemigrantti Jan Novakin sävellys Ignis pro Joanne Palach, joka oli omistettu vastalauseena Neuvostoliiton Tshekkoslovakian miehitykselle polttoitsemurhan tehneen Jan Palachin muistolle.

Olisiko vähemmistökommunisti voinut sen arvokkaampaa palvelusta tehdä omalle maineelleen ja kommunistiselle internationaalille!? Eivätkä Finlandia-talon sivustot kerro vielä tänäänkään, mitä avajaisissa olisi pitänyt soittaa, vaan kertoo, mitä soitettiin. Näin meillä vaalitaan jopa rakennusten puhtoisuutta.

Harva katuu, moni vähättelee

Suomalaisissa teattereissa kyti vallankumous, jonka hehkuun puhallettiin niin, ettei puheista enää saanut selvää, onko henkilö järjissään. Kaisa Korhonen kuvaili poliittista tiedostamisprosessiaan Kulttuurivihkojen
(taist.) haastattelussa vuonna 1974:

”Teatteriopiskelijana minunkin tieni suuntautui 60-luvun alussa Berliiniin näkemään teatteria. Näin sekä suurenmoista teatteria että sosialistisen maan, jonka ihmisten sosialistisesti turvattu elämä vahvisti jo syntynyttä näkemystäni sosialistisen järjestelmän paremmuudesta”. Tautologiaako?

Ikuiset ystävät vie lokaan monet kirkasotsaiset Neuvostoliiton lumoissa eläneet ja yhä elävät. Noloja henkilöitä näiden vallankumouksellisten listoilta voi poimia joukoittain. Esimerkkinä olkoon vaikkapa suomalaisstalinistien solidaarisuussähke Itä-Saksaan vuodelta 1976. Siinä iloittiin laulaja Wolf Biermannin DDR:sta tapahtuneen karkottamisen puolesta. Allekirjoittajina Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen, Marja-Leena Mikkola, lauluyhtye Agit-Prop ja KOM-teatteri.

Moni vähättelee osallistumistaan sosialismin palvontaan ja selittää stalinistisen uskon aallon olleen vaikutukseltaan pientä ja lyhytkestoinen. Ilmiöstä puhuminen ja kirjoittaminen herättävät kuitenkin varovaisuutta: olisivatkohan menneisyyteni noloudet jo hautautuneet unholaan?

Yksi pelkääjistä on säveltäjä Kaj Chydenius (taist.), joka toimii Kulttuurityöntekijöiden Liiton (taist.) arkiston portinvartijana. Leena Sharma anoi tutkimuslupaa, ja sai vastaukseksi:

”Hei, vielä ei ole mielestämme aika antaa Kansan Arkistossa olevan Kulttuurityöntekijäin Liiton arkiston tutkimuslupaa, vastuussa olevien puolesta, Kaj Chydenius.”

Hei, mutta sehän on kuin Tiitisen lista!

Leena Sharma: Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt