Maailmassa eletään kirjoittajan mielestä antiteesien aikakautta. LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO

Jarno Limnell: Maailma on aina muuttunut keskimäärin paremmaksi

Useimmiten synteesissä on sekä teesin että antiteesin parhaat puolet.

Vastakkainasettelu kasvaa kaikkialla yhteiskunnassa, ja kehitys on huolestuttava erityisesti siksi, että se vaikuttaa jo yhteiskunnan toimintakykyyn. Riitelyn aihe vaihtuu viikoittain, mutta tyyli pysyy samana. Entistä riitaisampi maailma olisi helppo laittaa välineen, sosiaalisen median, piikkiin. Itselläni on eri teoria, mutta syystä riippumatta seuraus on kiistämätön.

Elämme poliittisestikin omituista aikaa, jopa yhdessä sovitun hallitusohjelman toteuttaminen on hetkittäin hankalaa. On syytä kysyä, mitä merkitystä on sopimuksella, jota ei noudateta? Sellainen maailma, jossa hallitusohjelmaan voi luottaa kuin vaalilupaukseen, olisi hyvin vaarallinen. Poliittinen päättämättömyys ei myöskään lisää luottamusta yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen.

En usko, että kukaan tahallaan jarruttaa kehitystä. Jokainen meistä toivoo parempaa huomista. Hyvää tarkoittavat vain eivät valitettavasti aina ole oikeassa. Kauniskin ajatus voi olla huono idea. Esimerkiksi vihreä liike vastusti vuosikymmeniä ydinvoimaa, mikä johti siihen, että lisääntyneeseen energiatarpeeseen vastattiin kivihiilellä. Toisin sanoen ympäristöä suojelemaan tarkoitetulla ratkaisulla tehtiin ympäristölle enemmän tuhoa kuin vastustettu pienempi paha olisi aiheuttanut.

Sanonnan mukaan tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ja nyt yhtäaikaisia aikomuksia on enemmän kuin koskaan, eikä kukaan ehdi perehtyä kokonaisuuteen.

Pitkälle kantavat ja isänmaan todellista etua edistävät toimet eivät synny hetkessä, vaan niiden eteen täytyy tehdä määrätietoisesti töitä. Siksi nykyisestä viikottaisesta vääntämisestä pitäisi päästä ylivaalikautiseen yhteistyöhön. Koronakriisi vaatii ratkaisuja, jotka eivät miellytä ketään. Jos niitä ei uskalleta tehdä, kriisin hoito koituu vielä kuolemaksi. Päättämättömyys on usein vaarallisempaa kuin se, ettei tehdä päätöstä ollenkaan. Yksimielisyys vallitsee lähinnä siitä, että työllisyys pitää saada ylös ja nopeasti. Keinovalikoiman ongelma sen sijaan on, ettei sieltä löydy yhtäkään ratkaisua, joka kelpaisi kaikille.

Nykyinen virusepidemia alkoi oletettavasti siitä, kun ihminen söi Kiinassa lepakkoa. En voi olla miettimättä, miten erilainen maailma oli, kun lapsuudessani 80-luvulla maailmaa runteli epidemia, joka sai tiettävästi alkunsa, kun ihminen söi apinaa Afrikassa. Sitä seurasi HIV-epidemia, joka levisi aluksi erityisesti homoseksuaalien keskuudessa.

Muistan, kuinka homoseksuaaleja vieroksuttiin pitkälle vuosituhannen vaihteeseen asti. HIV oli pitkään maailmanlaajuisesti suuri puheenaihe. Tuolloin uusi sukupuolitauti oli sukupolvikokemus. Nykyään sukupuolikokemus on sukupolvitauti. Nuoremmille sukupuolten moninaisuudessa ei ole enää mitään uutta, mutta vanhemmille ihmisille asia on edelleen usein vieras.

Sukupuolikokemus liittyy vahvasti identiteettiin, ja kysymys on noussut myös politiikkaan. Sukupuoli ja tasa-arvo ovatkin esimerkkejä identiteettipolitiikasta, joka on nyt vahvemmin esillä kuin koskaan aiemmin. Identiteettipolitiikkaa tehdään iällä, ihonvärillä, etnisyydellä, sukupuolella, kansalaisuudella, sosioekologisella asemalla, seksuaalisella tai poliittisella suuntautumisella ja ties kuinka monella muulla vastaavalla asialla.

Koska ihminen on osiensa summa, on hieman kyseenalaista laittaa ihmistä lokeroon yhden ominaisuuden perusteella. Näin kuitenkin tehdään, sillä ihminen on irrationaalinen olento. Ja tämä irrationaalisuus, identiteettipolitiikka – niin hyvässä kuin pahassa – vie tällä hetkellä tilaa punnitulta ja pitkäjänteiseltä politiikalta. Toisinaan tuntuu, että identiteettipolitiikka yritetään ulottaa niihinkin asioihin, joihin se ei mitenkään liity. Pahimmat ylilyönnit kulkeutuvat Yhdysvalloista pienellä viiveellä meillekin.

Kirjoitin muutamaa riviä aiemmin, etten syyttäisi tilanteesta pelkästään sosiaalista mediaa. On selvää, että se on toiminut kiihdyttävänä katalyyttinä, mutta tutkijasielu minussa haluaa linkittää ilmiön osaksi laajempaa ja pitkäjaksoisempaa yhteiskunnallista kehitystä. Väitän, että elämme antiteesien aikakautta.

Filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä antiteesi tarkoittaa teesin vastakohtaa, hieman yksinkertaistaen status quon kyseenalaistamista. Antiteesi siis haastaa lähtötilanteen. Antiteesin synnyttämä yhteiskunnallinen mullistus puolestaan johtaa synteesiin, eli eräänlaiseen yhdistelmään vanhaa ja uutta.

Olemme pitkään eläneet perinteiseen länsimaiseen ajatteluun pohjaavassa homogeniassa. Maanläheisemmin sanottuna meillä on pitkä yhteishistorian kulttuuri. Nyt antiteesit haastavat sitä, ja tuloksena tulemme näkemään jonkinlaisen synteesin, jossa on osia sekä perinteisestä että uudesta.

Ajatus siitä, että nykyinen myllerrys ei ole uusi normaali vaan vain uudenlaisen maailman syntyyn liittyvää kipuilua, on rauhoittava. Maailma on jokaisen muutoksen myötä muuttunut keskimäärin paremmaksi. Useimmiten synteesissä on sekä teesin että antiteesin parhaat puolet, ja niin uskon käyvän tälläkin kerralla.

Teoria antiteesien aikakaudesta antaa työkaluja myös tähän päivään ja poltiikan hetkelliseen lamaantumiseen. Jos hyväksytään se, että muutos on välttämätön, mutta myönnetään myös, että vanha ei kokonaan häviä, saamme perspektiiviä nykyhetkeen.

Ehkä jokaista identiteettipoliittista kiistaa ei tarvitse voittaa, tai edes aloittaa. Samalla jokainen näistä teemoista tulee tavalla tai toisella käsiteltyä ajallaan. Voimme siis turvallisin mielin – jos vain haluamme – keskittyä ratkaisemaan niitä kysymyksiä, jotka vaativat myös pitkäjänteisempää keskittymistä. Kysymyksen vaikkapa työllisyydestä voi käsitellä ilman, että se estäisi ratkaisemasta myös tasa-arvo-ongelmia. Molemmille, ja monelle muulle tärkeälle asialle, tulee kyllä oma aikansa ja paikkansa.

Akuutit kriisit pitää joka tapauksessa hoitaa nyt. Silloin kun ikäviä päätöksiä tehdään, helpoin kompromissi on synteesi – sellainen, jossa kukaan ei koe kantavansa taakka ja vastuuta yksin. Toinen vaihtoehto on se, mitä näemme nyt esimerkiksi Yhdysvalloissa: siellä politiikkaan on syntynyt vaarallinen koston kierre. Sitä ei toivoisi Suomeen, ja siksi meillä pitäisi tehdä päätöksiä yli vaalikausien ja puoluerajojen.

Jarno Limnell

Jarno Limnell

Jarno Limnell on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa, Tosibox Oy:n toimitusjohtaja ja Maailman talousfoorumin asiantuntijaverkoston jäsen.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt