Tohtori Jukka Seppinen. LEHTIKUVA/HEIKKI SAUKKOMAA

”Luovutettujen alueiden väki lähti aikanaan vapaaehtoisesti”

Jukka Seppisen tietopamfletti todistelee Mauno Koiviston pelänneen ja estelleen Karjala-keskustelua.

On kulunut lähes kaksi kuukautta siitä, kun Minerva kustannus julkaisi Jukka Seppisen näkemyksen suomalaiset yllättäneestä tilanteesta Neuvostoliiton hajottua.

Venäjä olisi Seppisen todisteiden mukaan ollut halukas keskustelemaan rajamuutoksista. Suomettunut Suomi oli vuosikymmenet toistanut yhtä alistunutta mantraa: meillä ei ole minkäänlaisia aluevaatimuksia, Karjalaa ei ole olemassa.

Mauno Koiviston kunniaa valvovat ovat jo heränneet tuomitsemaan Seppisen näkemykset, näin erityisesti Helsingin Sanomat. Seppisen kirja tosin mitätöitiin etupäässä sisällön huolimattoman viimeistelyn ja Koivisto-vastaisuuden vuoksi.

Ilta-Sanomat – saman mediakonsortion tuote – otti asian sen sijaan journalistisemmin. Lehti haastatteli maamme vaikuttajayksilöitä tuolta ajalta. He eivät tienneet sortuneen jättiläisen halukkuudesta keskustella.

Silti presidentin ja hänen lähimpiensä välisestä yhteydenpidosta selviää, että Koivisto kuunteli tarkkaavaisesti muun muassa KGB-päällikkö Feliks Karasovin Karjala-asiaa koskevia kieltoja. Pelkkä sana koettiin neuvostovastaiseksi. Omaa menestymistään ei siis kannattanut vaarantaa sanomalla väärää sanaa.

Seppinen selittää keskusteluhalun syntyneen tuhoutuneen Neuvostoliiton joutumisesta konkurssitilaan. Ehkä mahdollisuus aluekaupasta olisi keventänyt muodostumassa olleen uuden Venäjän talousnäkymiä. Karjalassa vierailleet evakot ovat aina todenneet, ettei menetettyjä alueita valloittaja nähnyt tarpeelliseksi kohentaa. Karjala oli mädäntyvä turvavyöhyke.

Toinen Jukka Seppisen teoria Venäjän keskusteluhalukkuuteen on, että hetken aikaa naapurimaamme koki potevansa henkistä krapulaa. Niin sanotussa Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa 1939 Suomi luovutettiin Josif Stalinin valtapiiriin. Suhteessaan Suomeen tuo sopimus ei koskaan ole ollut Neuvostoliiton tai Venäjän kannalta kovinkaan suuri sankarillisen ylpeyden aihe. Etenkin, kun NL-Venäjä vihdoin myönsi sellaisen tehneensä.

Totteliko Koivisto vielä vuonna 1991 KGB:tä?

Seppinen kertoo varsin yksityiskohtaisesti muun muassa Feliks Karasovin ja muiden Helsingissä vaikuttaneiden ”diplomaattien” ystävyyttä presidenttimme kanssa. Silti kirjan lähdeluettelosta puuttuu ainakin yksi oleellinen teos – sekin on Koiviston mainetta silottelevien tuomitsema. Juha Ovaskan Mauno Koiviston idänkortti (Otava 2017) on paljastava tutkimus siitä, miten jopa rohkea Urho Kekkonen sai seuraajakseen ylivarovaisen ja pelokkaan Koiviston.

KGB saneli maamme korkeimman johdon toimia vielä vuonna 1991. Eikä ihme, sillä vasta vuonna 1988 presidenttimme piti ensimmäisen ”lännen mallin mukaisen” tiedotustilaisuuden, jonka kysymykset ja vastaajat presidentti kuitenkin tiukasti saneli. Ensiksi kunnian sai kysyä Tiedonantajan toimittaja Jaakko Laakso.

Jukka Seppinen on pitkän linjan UM-virkamies ja diplomaatti. Hän joutui monien muiden väärässä uskossa olleiden tavoin seuraamaan, kuinka Kalevi Sorsan (sd.) ”pikkusotilaat” miehittivät ministeriön ja edustustot.

Toisinmumisijat työnnettiin syrjään. Valtaan päässyt sdp-vetoinen liittouma erehtyi ylilyönteihin. Esimerkiksi keskustelu Karjalasta tuli neuvostovastaiseksi. Dogmi kuului: ”Oli hyvä, että Viipuri meni, sillä siitä olisi tullut neuvostovastaisuuden keskus”. Näin olivat Kalevi Sorsan sanansaattajat Kari Tapiola ja Ulf Sundqvist Seppisen mukaan tälle sanoneet, KGB:n katekismusta siteeraten.

Seppisen henkilöluonnehdinnat UM:sta ovat sapekkaita. Jaakko Blomberg ja Jaakko Kalela ovat pahimmista pahimmat, eikä suuria kehuja moni muukaan hänen yläpuolellaan työskennellyt saa osakseen. Seppisen kuvausta ei voi mitätöidä häntä katkeruudesta syyttäen. Hänen ja monen muun näkökulmasta katsoen Suomen ulkopolitiikkaa johdettiin vieraan tyrannivaltion ehdoin.
Menneisyyttämme emme voi kuitenkaan pestä onnitellen hyvää onneamme.

Ahtisaaren kaudella tunnelma oli jo toinen

Jo 1989 Mihail Gorbatshov totesi Mauno Koivistolle: ”Tulemme tutkimaan uusia ja mielenkiintoisia näköaloja avaavana alueena myös Leningradin, Murmanskin ja Baltia alueita sekä Karjalaa. Tässä suhteessa kaikki kortit ovat meidän naapuriemme, erityisesti suomalaisten käsissä.”

Voiko keskusteluhalukkuutta tuon selvemmin esittää? Suomalainen osapuoli vain voivotteli: ”Meillä ei ole ajatuksia”. Ajatukset suomalaisten päistä poisti edellä mainittu vanhaan kommunismiin uskonut Tehtaankadun Karasov. Hänestä pääsimme eroon vasta 1992.

Seppisen vanha ystävämaa Ranska seurasi Suomea huolestuneena. Yhdysvallat tunnisti Karjala-syndrooman, ja sen Helsingin suurlähettiläs R. Schabel kysyikin Koivistolta: ”Haluaisimmeko Karjalan takaisin?” Koivisto ohjeisti Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitietä: ”Sanoin olevan parempi, että Suomi on lännempänä kuin idempänä ja että luovutettujen alueiden väki lähti aikanaan vapaaehtoisesti muuhun Suomeen, johon ovat integroituneet.”

Schnabel oli kertonut myös varmaan Koivistoa puistattaneen näkökulman: USA:ssa aprikoitiin jopa Neuvostoliiton hajoamisesta. Sitä Koivisto ei toivonut eikä osannut 1989 vielä edes aavistaa. Seppinen syyttääkin Koiviston Suomea näköalattomuudesta ja pelkuruudesta, vaikka esimerkiksi Berliinin muuri murtui syksyllä 1989, ja mielialat Baltian maissa olivat muuttuneet rajusti.

Martti Ahtisaaren valinta tasavallan presidentiksi tiesi vapautumista suomalaisten henkisessä tilassa. Asetelmat olivat kuitenkin tosin muuttuneet. Venäjä 2000-luvun lähestyessä alkoi harmitella Neuvostoliiton hajoamista. Vasta vuonna 2008 Ahtisaari sanoi Nobel-palkintoseremoniassa entisenä viipurilaisena Mauno Koivistoa opponeeraten ja manaten Molotov-Ribbentrop -sopimuksen: ”- – pakottaen perheeni jättämään pian sen jälkeen Viipurin kaupungin”.

Vaikka Seppisen kirja kärsii nykyajan kirouksesta: leikkaa, kopioi, liimaa –autuudesta, sen sisältämän katkeruuden ja itsekeskeisyyden yli ja ohi ilmaan jää leijumaan ihmettely. Jos hajoava Neuvostoliitto, syntyvä Venäjä tarjosi meille mahdollisuutta keskustella, miksi presidenttimme halusi kieltää koko aiheen, vaikka meillä ei ollut esittää vaatimuksia, tai että halusimme välttää ”kitkakohteita” tai että ”emme tarvitse lisää peltoa”?

Jukka Seppinen: Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palauttamisen. Minerva 2019.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt