Maalämmön rooli uusiutuvana energiana pitäisi osin kyseenlaistaa, kirjoittaa tekniikan tohtori Riitta Korhonen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa. Kyse on siitä, kuinka kauan kallion lämmittävä kapasiteetti riittää ja mitä sitten tapahtuu, kun tontilla on lämmitetty maalämmöllä kymmeniä vuosia.
”Geologisen tutkimuskeskuksen Helsingin kaupungille tekemä raportti (2019) valaisee tavanomaisten, 150–300 metriä syvien lämpökaivojen ja kallion fysiikkaa. Lämpöenergiaa kaivoista riittää sen mukaan kaupunkialueen kerrostalotontilla noin 50 vuotta. Jo tällöin on jäähdytetty useimmiten naapuritalon alla olevaa tonttiakin. Sen jälkeen tarvitaan satoja vuosia, jotta tontilta taas saataisiin ”uusiutuvaa” maalämpöenergiaa kyseisen syvyisillä kaivoilla ja tätä pidempi aika jäähdytetyn kallioperän palautumiseen alkuperäiseen tilaansa”, Korhonen kirjoittaa.
Korhosen mukaan on toki selvää, että maalampö vähentää päästöjä.
”Maalämpö kyllä tuottaa vähähiilistä energiaa, ja ilmaston kannalta tuo 50 vuotta voi olla tärkeä ajanjakso. On myös mahdollista, että 50 vuoden jälkeen on käytössä uusia hyviä ratkaisuja. Kiinteistössä ja varsinkin sen tontilla kun on tarkoitus asua satoja vuosia”, Korhonen kirjoittaa.
Moni asunto-osakeyhtiö on vaihtanut esimerkiksi kaukolämmön maalämpöön ja omakotitaloissa öljykattilat vaihtuvat vauhdilla maalämpöön, uudiskohteista puhumattakaan.
Korhosen mukaan kehitys on sinänsä hyvä, mutta keskustelu maalämmön uusiutuvasta roolista pitäisi käydä hänen mukaansa tosiasioiden pohjalta.
”Maalämmön rajallisuus tiedetään Suomessa hyvin, mutta miksi sitä ei ole kerrottu riittävän selvästi? Väärinkäsitys maalämmön kestävyydestä on yleinen, ja tämän pohjalta moni taloyhtiö on tehnyt päätökset virheellisin perustein kuvitellen valinneensa uusiutuvan lämmön kiinteistöönsä. Maalämpö voi olla hyvä ratkaisu tärkeinä lähivuosikymmeninä, mutta päätökset tulee voida tehdä oikeiden tietojen pohjalta.”
