Susi. LEHTIKUVA/JUSSI NUKARI

Loppumaton sota: Susi-inho ja halu sitä suojella

Erkki ”Susi” Pulliainen tietää luonnosta enemmän kuin 10000 cityvihreää.

Jonakin 1970-luvun alkuvuonna joukko suomalaisia uteliaita lähti ensi kertaa junalla halki Siperian kohti Kiinaa. Joukossa oli yksi, joka eristäytyi omaan hyttiinsä kirjoittamaan. Kyse oli tuolloin jo mainetta saavuttaneesta petoeläintutkija Erkki ”Susi” Pulliaisesta. Niinpä vuonna 1974 ilmestyi Suomen suurpedot, teos joka jakoi meille valtavan määrän kokemustietoa. Jo kymmentä vuotta aiemmin hän oli aiheesta väitellyt tohtoriksi.

Valtiopäiväneuvos Pulliaisen uusin teos on syntynyt yhteistyössä valokuvaaja Lassi Rautiaisen kanssa. Tuoretta tietoa maallikkolukijalle kirjassa ovat raportit havainnoista Kanadan ja Yhdysvaltain välisellä Suurella Yläjärvellä, joka on rauhoitettu tutkimuskeidas. Saari on noin 24 kilometrin etäisyydellä mantereesta. Hirvikanta on ollut väliin jopa yli tuhat yksilöä, susikannan vaihdellessa 15-27 yksilön välillä. Siellä susitutkijat ovat kyenneet seuraamaan eläimiä niihin kiinnitettyjen pantojen avulla.

Samaa tekniikkaa käytetään Suomessakin. Petojen liikkeistä saadaan tietoa, ja suuri yleisökin pääsee selville niiden liikkeistä (esim.: riistahavainnot.fi). Varsinkin sudet ja karhut herättävät pelkoa, jota ei tule väheksyä, vaikka tilastollisesti mahdollisuus pedon käyminen ihmisen kimppuun on vähäinen. Esimerkiksi 1900- ja 2000-luvulla susi ei ole vahingoittanut ihmistä kertaakaan.

Suden huono maine

Kuningas Kristofferin vuoden 1442 maanlaki velvoitti maan ja kotieläinten omistajat pyydystämään susia. Määräykseen suhtauduttiin vuosisatojen kuluessa tilanteen mukaan, leväperäisestikin. Vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla nälkävuoden johtivat vahinko- ja petoeläinten saalistamiseen.

Laki vapautti ja oikeastaan yllytti: ”Jokainen sai vapaasti ampua, tahi pyydystää omanansa pitää karhun, suden, ilveksen, ketun, ahman, näädän, saukon, majavan, hylkeen tai muun vahinkoeläimen, niin myös kotkan, haukan, huuhkajan, kalasääsken tai muun petolinnun.”

Näin ruokahuollon turva laajeni, sillä väkimäärä valtakunnassa oli kasvu-uralla: vuosien 1300-1750 välillä maan väkiluku kymmenkertaistui ja kymmenkertaistui siitä uudelleen tälle vuosituhannelle tultaessa. Ruokaa oli saatava ja haittaeläimiksi määritellyt oli harvennettava. Kotieläinten hyöty ja lihariistan saanti vakiintui.

Kirkko jakoi sanomaa, joka perustui raamatunkin sanaan. Papit uhkailivat syntisiä joutumasta suden suuhun. Matteuksen evankeliumissa peloteltiin: ”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammasten vaatteissa. mutta sisältä ovat raatelevia susia.”

Tai toisaalla Apostolien teoissa: ”Minä (apostoli Paavali) tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä.”

Historian professori Zacharias Topelius jakoi samaa hänkin Välskärin kertomuksissaan. Kertoipa tämä susien hyökkäyksistä ihmisten kimppuun niin, että nämä heittivät lapsia uhreina susille. Ja oma lukunsa ovat tietysti Grimmin veljesten sadut, joissa ihmiset syövät toisiaan, ja Punahilkassa susi syö isoäidin. Vaikea siinä on Susi-Pulliaisen luoda sudesta myönteistä kuvaa. Osin hän kyllä onnistuu.

Susi-sodan stereotypiat

Susien pelosta ja haitoista kärsivillä on selvä näkemys susien EU-tason suojelijoista. Sen mukaan Brysselissä elää ostereita syövä ja kuplivaa viiniä lipittävä, yhteisillä rahoillamme edustava punavihreä kukkaisväki, joka suojelee toisen omaa: metsiä, vesiä, ilmaa ja petoja. Maaseudulla asuva ihminen on heille kummajainen, cityeläjälle näiden kotiseudun kun tulisi olla ulkomuseo vailla ihmisiä.

Susien vihollisilla on puolestaan viha ja pelko puolellaan. Kun Perho-Halsua-Karstula-Kinnula -tutkimusalueella järjestettiin suurtutkimus, siihen osallistui puolitoista sataa paikallista havainnoitsijaa. Luonnonvarakeskuksen tutkijoita ei päästetty paikalle. Riistanhoitoyhdistyksen päätös oli, ettei alueen petohavaintoja ilmoiteta tiedostoihin, ”koska niitä ei pidetä luotettavina”.

Pulliainen kertoo, että Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin mukaan maahamme on muodostunut susien salakaatoja tukeva yhteisö. Ihminen aiheuttaa 94 prosenttia suoraan susien kuolemista. Vain kymmenes salakaadoista tulee poliisin tietoon. Sutta vainoavat eivät erota, mitä ampuvat. Surullista on lukea, miten susilauman käy, kun sen alfauros tapetaan. Ryhmä hajoaa ja alkaa saalistaa kukin tahollaan: syötävää syntyy liikaa, mistä toki haaskansyöjät hyötyvät.

Toisaalta halpamaista kieroilua on sekin, että muuan poroalueen sankari kasvatti suden pentuja häkissä ja tappoi ne nostaakseen kaatopalkkion. Poronhoitajille petovahingot saattavat olla jopa yhdentekeviä, kun korvaukset kattavat haitat.

Mitä susipelkoon tulee, Pulliainen lausuu fraasin, joka ei aina ole oikeutettu: ”Pelko kertoo enemmän pelkääjän omasta tunnemaailmasta kuin pelon kohteesta.” Vaikka susi ei ole puoleentoista vuosisataan ihmistä Suomessa vahingoittanut, pelkoon ja varovaisuuteen voi olla painavat perusteet. Fobia-syytöksen esittäminen on vastapuolen halveksuntaa, oli aihe mikä tahansa.

Yksi syy pelon ja riitelyn ilmapiiriin ovat tiedotusvälineet, jotka odottavat lapsen joutumista suden suuhun yhtä paljon kuin vihreät iltarukouksissaan ydinvoimalaonnettomuutta. Onpa Susi-Pulliaisella itselläänkin aihetta pelkoon – toki toisenlaiseen ja henkilökohtaiseen. Monissa keskustelutilaisuuksissa tämä tutkija on joutunut uhkailun kohteeksi.

”Kiuruveden Turhalan koulun pihalla susiesitelmätilaisuuden jälkeen körttiasuun pukeutunut pitkä herra ilmoitti yksi kantaan VW:n katon yli: Me tapamme sinut!” Hienon sudesta tehdyn kirjan luettuaan sen kyllä uskoo.

Erkki Pulliainen & Lassi Rautiainen: Suomalainen susi. Minerva 2019.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt