Mitä me teemme näille populisteille? Sitä pohtii kirkko, sitä pohtivat poliitikot.
Presidentti Harry S. Trumanin kerrotaan kerran tiuskaisseen: eikö kukaan voi tuoda minulle yksikätistä ekonomistia? Häntä turhautti kysyä neuvoa kansantaloustieteilijöiltä, jotka toinen toisensa jälkeen sanoivat ”on the one hand – but on the other hand”, yhtäältä mutta toisaalta – tai konkreettisemmin anglismina: yhdeltä kädeltä mutta toiselta kädeltä.
Jos jotakin politiikka on opettanut, niin sen että on aika vaikea olla missään asiassa ehdoton. Kaikessa on puolensa, eikä mikään ole yksiselitteistä. Tasapainoinen totuus vaatii vaivannäköä. Se alkoi avautua jo heti uunituoreena parlamentaarikkona kun autoromuraportista vastannut kollega oluen äärellä pohdiskeli, oliko hän tehnyt virheen: ”Nyt autonosat ovat sitten paremmin kierrätettäviä mutta se nostaa niiden painoa eli bensaa kuluu enemmän.” Pian opin sen, että samaa punnintaa joutuu tekemään joka ikisen direktiivin kohdalla: jokin asia paranee, jokin huononee.
On kiinnostavaa katsella, kuinka tämä ehdottomuutta liuottava aine, arkitodellisuus, tekee vaikuttavaa työtään poliitikoissa. Soinin perinnöstä ei ole jäänyt käytännössä jäljelle mitään. Tänä aamuna kuuntelin radiosta Halla-ahon eurovaalihaastattelua, ja siinäkin näki, kuinka EU-realismi oli jo syövyttänyt kulmia pois: EU:sta sen enempää kuin eurostakaan ei ollut lähtöaikeita, lähinnä vain peräänkuulutettiin pelisääntöjä euroeron varalle.
Viime aikoina niin sanotut populistit sekä oikealla että vasemmalla ovat saaneet kasvavan kannatuksen. Kansan valintaa ei tule kevein perustein moittia eikä erinäisten vaalien viestiä torjua. Mutta tässä pätee sama kuin usein kritisoimassani ilmastopolitiikassa: siitä että on tunnistanut ongelman, ei loogisesti seuraa että olisi tunnistanut siihen hyvän ratkaisun. Eihän ambulanssin soittaneelle ihmisellekään panna kirurgin veistä käteen. Ja vastaavasti: vaikka populistien ratkaisumallit ovat usein kelvottomia ja pinnallisia, ei ole syytä torjua kaikkea kritiikkiä, jota he esittävät. He ovat tunnistaneet oikeita ongelmia.
Populistien havainto ”meillä on liikaa Brysseliä” on saanut kansalaisten parissa laajan tuen. Mutta Suomen kansainvälisimpänä puolueena kokoomuksen on muistutettava, ettei se tarkoita samaa kuin ”meillä on liikaa Eurooppaa”. Meillä on edelleenkin liian vähän Eurooppaa. Eurooppa on edelleen laajin markkinamme ja tärkein kansainvälinen viitekehyksemme. Olisi virhe antaa kirurgin veitsi nyt populistien käsiin. Tarvitsemme sisämarkkinoita, tarvitsemme vahvaa ja yhtenäistä Eurooppaa; nyt kipeämmin kuin koskaan. Siksi sanoisin parinkymmenen vuoden kokemuksella EU-politiikasta: tarvitsemme enemmän Eurooppaa, mutta vähemmän Brysseliä.
Mitä tarkoitan vähemmällä Brysselillä? Peräänkuulutan parempaa lainsäädäntöä, jossa kokonaisuus ja direktiivin seurausvaikutukset jäsenmaille on hahmotettu huolellisemmin kuin viime vuosina on tapahtunut. On nähty liikaa esimerkkejä lainsäädännöllisestä maniasta, jossa samaa tavoitetta on lähestytty eri osastoissa ilman kunnollista koordinaatiota direktiiveillä jotka kumoavat, kampittavat ja häiritsevät toisiaan. Tuloksena on ollut päällekkäistä lainsäädäntöä ja yliregulaatiota, ja yritystä ratkaista globaaleja ongelmia yksinomaan Euroopan kautta. Ilmastopolitiikassa se on ollut ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ja siksi olemme juuri sillä alueella valitettavasti antaneet populisteille aseita hopeatarjottimella. Yksipuolinen päästöjen lisäkiristäminen olisi yksi ase lisää.
Enkä minä kanna huolta suuryrityksistä tai teollisuudesta. Olen ymmärtänyt, että vahvat selviävät aina, ja jos ei muuten, niin sijoittamalla muualle. Pienet yritykset ja tavallisten ihmisten työpaikat huolettavat. He sen laskun maksavat.
Kunhan vallanjaon vuosi on saatu päätökseen, toivottavasti alkaa se oikea työ, vakava työ Euroopan nostamiseksi jaloilleen, kilpailukykyiseksi paikaksi jossa on työtä, on rauha ja on vakaus. Se on lopulta kaiken vallan ja vallanjakamisen tarkoitus, tai ainakin sen tulisi olla. Siksi onkin joskus hyvä kysyä, olisiko EU-politiikassa mahdollista palata takaisin omia jälkiään ja löytää todellinen virhe, myöntää se virheeksi ja yrittää korjata se mikä on korjattavissa. Vai onko ainut mahdollisuus peittää virhe uudella virheellä ja keksiä sille populistinen selitys.
PS. Populismista puhuminen on populistista, ellei tunnista koko spektriä. Kun esimerkiksi kirkko nyt terävöittää suhdettaan poliittisiin liikkeisiin, olisi hyvä, että se havaitsisi myös vasemmistopopulismin ja vihreän populismin
