Tasavallan presidentiltä vietiin lautanen Brysselin simpukkapatojen ääreltä ja vuodesta 2009 eteenpäin pääministeri on ollut Suomen EU-politiikan ykkösnyrkki. LEHTIKUVA/MIKKO STIG

Aku Aarva: Lautaset karkuteillä ulkopolitiikassa

Euroopan unioni vaatii suomalaisilta päättäjiltä paljon.

Euroopan unioni vaatii suomalaisilta päättäjiltä paljon. EU:n talouspolitiikassa kukkaronnyörit on pidettävä tiukalla, oltava solidaarinen muita kohtaan ja muistettava valittaa Suomen nettomaksuosuuksista – oli näistä itse päättämässä tai ei. On oltava kaikissa ytimissä ja haettava uusia liittolaisia, mutta samalla miellytettävä EU-kriittistä kansanosaa ja varottava Jussi Halla-ahon johtamaa oikeistopopulistipuoluetta, jonka maahanmuuttoon ja EU:n vastustamiseen keskittyvä narratiivi uhkaa hukuttaa alleen jopa kuntavaalit. Onneksi kyseisen puolueen mepeistä ei juuri tarvitse välittää.

Ei käy kateeksi. Päättäjiemme elämä ei ole helppoa.

Ulkopolitiikan osalta homman piti kuitenkin olla selvä. Vuonna 2009 silloinen pääministeri Matti Vanhanen ratkaisi vuonna 1994 alkaneen epäselvyyden Suomen edustuksesta EU:n huippukokouksissa eli niin sanotun lautaskiistan (myös: edustuskiista, valtaoikeuskiista). Tässä perustuslain tulkintaakin vaatineessa kiistassa oli tiivistäen kyse siitä, kuka edustaa Suomea Euroopan neuvostossa ja sen kokouksissa sekä muissa EU-huippukokouksissa: pääministeri, tasavallan presidentti vai molemmat. Kiistan päätteeksi tasavallan presidentiltä vietiin lautanen Brysselin simpukkapatojen ääreltä ja vuodesta 2009 eteenpäin pääministeri on ollut Suomen EU-politiikan ykkösnyrkki.

Suomen ulko- ja EU-politiikan välirauhaa kesti noin kymmenen vuotta. Tasavallan presidentit Tarja Halonen ja myöhemmin Sauli Niinistö tyytyivät johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa ja jättivät EU-politiikan pääministerin ja valtioneuvoston päänvaivaksi. Uskallan jopa sanoa, että tasavallan presidentti Niinistö on presidenttikaudellaan ottanut turhankin vähäeleisen roolin suhteessa Euroopan unionin politiikkaan, kenties talouspolitiikkaa lukuun ottamatta. Välillä presidentillisille näkemyksille olisi ollut tilaus ja tarve – erityisesti EU:n ulkopolitiikkaa tarkasteltaessa.

Ja nyt pääsenkin tämän tarinan suolaan. Euroopan unioni on nimittäin viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtuneen toimintaympäristön muutoksen seurauksena enemmän tai vähemmän pakotettu ulkopoliittiseen kannanmuodostukseen. Prosessi on kivulias ja epäonnistuu yhä usein, mutta Krimin miehitys, ISIS, Kiinan nousu, Trump, Valko-Venäjän kansannousu ja viimeisimpänä Venäjän oppositiojohtaja Navalnyn murhayritys, pidätys, näytösoikeudenkäynti ja linnatuomio…

EU-jäsenmaiden vaihtoehdot ovat vähissä. Jotain tarttis tehrä.

Euroopan unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell yritti tehdä jotain. Hän vieraili oma-aloitteisesti Moskovassa tapaamassa kollegaansa Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovia. Helmikuun 5. päivänä toteutettu vierailu meni monella tapaa penkin alle ja sen seurauksena jo 50 meppiä, mukaan lukien Kokoomuksen Petri Sarvamaa, on vaatinut Borrellia tilille töppäilyistään. Yhteisen pressitilaisuuden aikana Venäjä kaiken muun ikävän ohella karkotti kolmen EU-maan diplomaatit ja sai EU:n korkean edustajan näyttämään nöyristelevältä Venäjän-ymmärtäjältä. Toistaiseksi hän nauttii kuitenkin Ursula von der Leyenin tuesta, jota hän kiistämättä tarvitsee selvitäkseen kohusta.

Itse tietysti toivon, että Euroopan unioni (lue: jäsenmaat) löytää yhteisen sävelen ulkopolitiikassa. Se on ehdoton edellytys maailman suurvaltojen kanssa pärjäämisessä ja myös pienen Suomen kaltaisen maan etu pitkällä tähtäimellä. Ulkopoliittisesti voimakas Euroopan unioni on Suomelle turvallisuuspoliittisesti merkittävä kysymys.

Ja tästä pääsen tämän tarinan sokeriin. Suomi on nimittäin viimeisen vuosikymmenen elänyt aiemmin kuvaamaani auvoista aikaa, jossa nokkimisjärjestys ulkopolitiikassa on kohtalaisen selkeä.

Tätä järjestystä haastaa kuitenkin tällä hetkellä vähintään kaksi asiaa:

Ensimmäinen niistä on pääministeri Sanna Marin, jonka Twitterin välityksellä toteuttama ulkopoliittinen johtajuus ja etunoja on aiheuttanut jännitteitä valtioneuvoston ja tasavallan presidentin välille. Viimeisten viikkojen aikana pääministeri on tietoisesti ottanut kantaa muun muassa Navalnyn pidätykseen ja tuomioon sekä Kiinan vähemmistöihin kohdistamaan sortoon – ohi tasavallan presidentin. Teemaa on puitu sivukaupalla iltapäivälehdissä ja eduskunnan virtuaalikuppiloissa.

Toinen haaste syntyy Euroopan unioniin kohdistuvasta paineesta, joka kohdistuu paitsi jäsenmaiden poliittisten päättäjien myös kansalaisten suunnalta. EU-kansalaiset nimittäin odottavat unionin ottavan kantaa esimerkiksi Valko-Venäjän kansan demokratiapyrkimysten tai Venäjän oppositiojohtajan salamurhan kaltaisiin poliittisiin ja inhimillisiin kysymyksiin. Puhumattakaan jostain EU-jäsenmaiden sisäpoliittisista kysymyksistä, kuten Puolan ja Unkarin oikeusvaltioiden alasajosta, joka ei kuitenkaan kuulu tähän. Se on vain asia, joka on mainittava, ettei se unohdu.

Lautaset ovat karkuteillä illallispöydästä, kun pääministeri haastaa tasavallan presidentin ulkopoliittista johtajuutta ja Euroopan unioni hakee tuntumaa yhtenäisestä ulkopoliittisesta linjasta. Samaan aikaan kansa luo painetta päättäjien niskaan vaatien nopeita ja päättäväisiä reaktioita päivän kriiseihin lukuisilla somealustoilla. Onko todella niin, että Kansainvälinen Jääkiekkoliitto on ulkopolitiikassaan päättäväisempi kuin 27 EU-jäsenmaata – järjestö sentään veti kisat pois Valko-Venäjältä noin vuoden vitkuttelun jälkeen.

EU:n korkea edustaja Borrell ajoi Euroopan unionin ulkopolitiikan hetkeksi karille. Venäjän hajota ja hallitse -politiikan seurauksena EU on käytännössä pakotettu asettamaan uusia pakotteita Venäjälle ja railo kahden suuren pelaajan välillä kasvaa. Nordstream 2:n on taas kerran tulilinjalla ja paine Saksaa kohtaan kasvaa jatkuvasti. Taas yksi kriisi liittokansleri Angela Merkelin selvitettäväksi.

Samaan aikaan meidän suomalaisten on syytä pohtia vakavasti sitä, kuka tai ketkä johtavat Suomen ulkopolitiikkaa suhteessa Euroopan unionin ulkopolitiikkaan. On nimittäin mielestäni kohtalaisen mahdollista, että tulevaisuudessa Euroopan unioni muodostaa kohtalaisen koherentin ulkopoliittisen linjan, jonka määrittelyyn nykyinen lautasmalli ei näytä enää soveltuvan.

Kuka sanoo viimeisen sanan Suomen linjasta Euroopan unionin ulkopolitiikkaan, kun asiasta väännetään kättä Euroopan neuvostossa, parlamentissa ja komissiossa – sekä Twitterissä. Epäselvä tilanne voi pidemmällä tähtäimellä johtaa satunnaisten ulkopoliittisten twiittien sijasta valtiojohdon kahteen rinnakkaiseen ulkopoliittiseen linjaan: Tasavallan presidentin linjaan ja pääministerin Euroopan neuvostossa ajamaan linjaan.

Tulevalla viikolla Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto vierailee Venäjällä. On syytä toivoa, että matkaan on valmistauduttu huolellisesti, sillä panokset ovat kovat.

Ei käy kateeksi. Niitä päättäjiä nimittäin.

Aku Aarva

Aku Aarva

Kirjoittaja on Eurooppalaisen Suomen toiminnanjohtaja, hallintotieteilijä ja Aeonian Solutionsin perustajaosakas.