Pääministeri ja virkaa tekevä presidentti Mauno Koivisto kävi Tamminiemessä tervehtimässä sairaslomalle jäänyttä presidentti Urho Kekkosta 18.9.1981. LEHTIKUVA / PETER JANSSON

Lasse Lehtiseltä kovaa katumista: Miksi olin Mauno Koivistosta niin tohkeissani?

Sdp:n ex-kansanedustajan mukaan ex-presidentti harhautti idänsuhteillaan.

Sdp:n kansanedustajana Lasse Lehtinen esitti 1970-luvun lopulla ensimmäisenä Mauno Koivistoa puolueen presidenttiehdokkaaksi. Tämä oli majesteettirikos. Puolueen johdossa oli Kalevi Sorsa.

Tänään ilmestyneessä uutuuskirjassaan Minä ja Kekkonen (Otava) Lasse Lehtinen tekee melkoista uudelleenarviota fanittamastaan Mauno Koivistosta. Väitöskirjansa Sdp:sta 2002 kirjoittanut Lehtinen nimittää uuden kirjan lukunsa otsikossa Koivistoa ”harhautuksen mestariksi”.

– Vielä tuolloin ajattelin, että Koivisto oli politiikassakin askeleensa samalla tavalla sovittanut, varovasti ja perääntymistäkin miettien. Minuun oli 1970-luvun lopulla tarttunut monen muun suomalaisen tapaan Koivisto-kuume, Lasse Lehtinen toteaa.

Uuden Suomen haastattelussa Koivistolta kysyttiin hänen idänsuhteistaan vuonna 1980. Hän vastasi: ”Ei ole paljon kehumista”. Siitäkös kansansuosio koheni lisää. Mielipidekyselyissä rupesi käymään selväksi, että ”laajoissa kansalaispiireissä” seuraavaksi presidentiksi haluttiin (Urho) Kekkosen vastakohta, sodan käynyt, raitis ja yksiavioinen asevelidemari, ”joka ei ryssiä nuoleskele”. Täydestä meni Koiviston harhautus.

– Julkisuudessa puhuttiin, että Koiviston idänsuhteet ovat olemattomat, mutta tiedämme nyt, että se ei pitänyt paikkaansa. Koivisto ei ollut ainoastaan opiskellut venäjää uutterasti, vaan pitänyt omien kotiryssiensä kautta puhevälejä Tehtaankadulle jo vuosikymmenet. Koivisto tiesi, ettei Moskova hänen valintaansa vastustaisi, Lehtinen toteaa 1980-luvun alun presidenttivaihdoksesta.

”Ehkä vähän
viileämpi”

Lasse Lehtinen on vaikuttunut Juho Ovaskan viimevuotisesta kirjasta Mauno Koiviston idänkortti (Otava). Lehtisen kirjan eri kommentit Koivistosta kertovat itsekritiikistä:

– Kirja todistaa, että Koivisto tähtäsi jo varhain politiikan korkeimmille paikoille. Varmistaakseen kelpoisuutensa myös presidentin virkaan hän rakensi 1950-luvun lopulta lähtien suhteitaan Neuvostoliittoon. Meitä, hänen kiihkeitä kannattajiaan, hän hämäsi vanhan kaukopartiomiehen ammattitaidolla. Ovaska kertoo, että NKP:n keskuskomiteassa oli jo vuonna 1960 avattu Koivistolle henkilökohtainen mappi, nk. karakteristika. Mitättömyyksistä sellaisia ei tehty, Lasse Lehtinen kirjoittaa.

– Joulukuussa (1981) v.t. presidentti Koivisto sai sen sijaan jo muodollisen tervehdyksen itsenäisyyspäivän kunniaksi. Vastausta toimittajien toistuviin toteamuksiin, että Koiviston idänsuhteet olivat monelle suomalaiselle kysymysmerkki, aikalaiset eivät osanneet lukea. ”Kyllä ne [idänsuhteet] saavat ollakin. Itse en näe mitään sellaista, mikä minua huolestuttaisi.” Kiitos Ovaskan, tiedämme nyt, että presidenttiehdokas koki jo tuolloin olonsa perin varmaksi. Tätä kirjoittaessani jouduin miettimään, olisinko ollut Koivistosta niin tohkeissani, jos olisin silloin tiennyt, miten tiivistä yhteydenpito Tehtaankadulle oli. Ehkä vähän viileämpi kumminkin.

Lasse Lehtinen toteaa tykönään kyllä hieman ihmetelleensä, kuinka sujuvasti Kekkosen ja Koiviston vallanvaihto sittenkin sujui. Kuinka ystävällisiä Tehtaankadun miehet heti olivat Koivistolle ja kuinka hän puolestaan otti soveltuvin osin käyttöön vanhan ulkopolitiikan liturgian, Lehtinen muistelee.

– En voinut kuvitellakaan, että taustalla oli pitkä ja perusteellinen tiedustelulinjan taustatyö. Mutta enpä ollut ainoa, kuten Ovaska vakuuttavasti todistelee. Minua paremmatkin ulkopolitiikan tietäjät ja historian tutkijat ovat vuosikymmenet puhuneet Koiviston olemattomista idänsuhteista vallitsevana totuutena. Virkaan astuessaan vuonna 1982 Koivisto sanoi sen, minkä me kannattajat innoissamme jätimme vähemmälle huomiolle. Hän vakuutti, ettei aio tärvellä edeltäjänsä jättämää ulkopoliittista perintöä. Yya-sopimus jäi edelleen Suomen ja Neuvostoliiton naapurisuhteiden perustaksi, mutta ei kuitenkaan pohjaksi koko ulkopolitiikalle, kuten Neuvostoliitto sen halusi määritellä. Sorsan hallituksen ohjelmassa ei enää esiintynyt sanontoja “Paasikiven – Kekkosen linja” eikä “aktiivinen ja rauhantahtoinen ulkopolitiikka”. Eipä Suomen kansa tiennyt, kuinka vähän muutos Kekkosen vallasta Koiviston aikaan muutti käytännön toimintatapoja suhteessa Neuvostoliittoon. Kansalaiset näkivät Koivistossa paljon enemmän kuin mikä oli todellisuus. Me kansalaiset koimme astuneemme uuden presidentin myötä toisenlaiseen aikakauteen, mutta salamyhkäinen idän suhteiden ylläpito jatkui vielä vuosia entisellään.

Ei lämmennyt
koskaan Natolle

– Koivisto oli myöntänyt jo aikaisemmin, että hänellä oli ”erityiskanava” NKP:n johtoon. Sen hän oli perinyt edeltäjältään kuin itsestään selvyytenä. Koivistokin käytti häveliäästi ilmaisua ”puoluelinjan kanava”, ikään kuin Neuvostoliitossa olisi ollut puolueesta riippumattomia hyväksyttyjä kanavia. Muistelmateoksessaan Historian tekijät hän antoi (Viktor) Vladimiroville ja tämän seuraajalle KGB:n residenttinä toimineelle Felix Karaseville kiitokset: ”Molemmat henkilöt toimivat myös tehtävässään hyvin. Vladimirov vähän näkyvämmin ja Karasev hiljaisesti.” Koivisto ei itse puuttunut suhteiden sisältöihin, siihen mitä ja miten sovittiin, eli mitä ”sujuvasti kulkenut” yhteistoiminta KGB:n erikoismiesten kanssa oikein merkitsi. Minkään muun länsimaan valtion päämies tuskin hoiti valtiollisia suhteita Neuvostoliiton vakoilu- ja tiedustelulaitoksen kanssa.

– Ohimennen Koivisto romutti myös harhakäsitykset tähän ”erityissuhteeseen” sisältyneistä uhka- ja vaaratilanteista. Koivisto tunnusti rehellisesti, ettei hän ollut valmis muuttamaan jo pitkään vakiintuneita toimintatapoja. Kun Neuvostoliitto äkkiä hajosi, Koivisto olisi monien maanmiestensä tavoin yllättynyt. Yksipuolinen irrottautuminen yya-sopimuksesta oli vielä 1990-luvun alussa hänen mielestään ”kauhistuttavaa”, Lehtinen käy läpi.

Juho Ovaskan kirja selittää Lasse Lehtisen mukaan myös sen, miksi Mauno Koivisto ei koskaan lämmennyt Suomen Nato-jäsenyydelle ja miksi hän oli kovin pitkään varauksellinen Baltian itsenäisyyspyrkimyksille.

– Hänet koettiin asiantuntijaksi, joka ei ollut poliittinen pyrkyri. Harhautus onnistui täydellisesti. Jo vuonna 1968 SDP:n tutkimussihteeri Paavo Lipponen oli esittänyt arvionaan omalle KGB-kontaktilleen, että Koivisto olisi vasemmiston yhteistoimin saatavissa seuraavaksi presidentiksi. Sorsaa pidettiin sosialistina, kun taas Koivistoa kehuivat porvaritkin.

– Kolme vuotta myöhemmin (1965), Honka-liiton, noottikriisin ja vuoden 1962 presidentinvaalien jälkeen, Neuvostoliiton suurlähetystö alkoi pitää Koivistoon säännöllistä yhteyttä ja hän alkoi itse tosimielessä opiskella venäjää. Ovaska on löytänyt Koiviston kalentereista merkinnät ensimmäisistä tapaamisista Tehtaankadun miesten kanssa 1950-luvun viimeisiltä vuosilta. Totta kai Moskovassakin oli jo varhain katseltu Kekkoselle seuraajaa. Vasemmistosta piti löytää ehdokas, joka ei tuottaisi yllätyksiä ulkopolitiikassa. Erkki Raatikaisen todistuksen mukaan Koivisto hoiteli SDP:n idänsuhteita 1960-luvulla ohi Rafael Paasion.

Vanhat tulkinnat
muuttuvat

Lasse Lehtinen toteaa aiemmin kirjoittaneensa, että Honka-liitto purettiin 1962 Koiviston keittiössä.

– Todellisista taustoista en tietenkään tiennyt mitään, Lehtinen tunnustaa nyt.

– Myös tilanne, jossa Koivisto keväällä 1981 nousi vastustamaan Kekkosta, muuttaa vanhan tulkinnan. Koiviston ei tarvinnut pelätä Tehtaankadun väliin tuloa esimerkiksi ulkopoliittisin perustein.

– Kun Koivisto nimitettiin ensimmäisen kerran pääministeriksi vuonna 1968, Moskova onnitteli kaikin puolin huomaavaisesti. Tuore pääministeri vakuutti hallituksensa edelleen tukevan ja kehittävän maiden välisiä hyviä suhteita. Samoihin aikoihin SDP alkoi Sosialistisessa Internationaalissa puhua sosialidemokratian ja kommunistien yhteistyöstä kansainvälisessä politiikassa, NKP:n uutta maailmanvalloituspolitiikkaa tukien.

– Yhteydenpito Koivistoon oli lähinnä Vladimirovin vastuulla. Epävirallisissa tapaamisissa (jommankumman kotona, neuvostolähetystön Porkkalan huvilassa tai Koivistojen Tähtelässä) suhde tuli niin lämpimäksi, että KGB-kenraali kuvasi muistelmissaan Koiviston hänelle ”yhdeksi läheisemmistä ihmisistä Suomessa.”

– Ennen vuoden 1982 presidentin valitsijamiesvaaleja SDP:n puoluetoimiston, Koiviston ja neuvostoliittolaisten välillä kävi kova kuhina. Koivistoa presidentiksi puuhanneet vakuuttelivat, ettei mikään tule muuttumaan. Neuvostoliiton oli kuitenkin varmistettava asia ja koeteltava Koiviston uskollisuutta edeltäjänsä linjalle. Kun Kekkoselle oli myönnetty vapautus presidentin tehtävistä, Liikanen ja Sorsa ryhtyivät jo rakentelemaan ”ulkopoliittista strategiaa”. Ovaska toteaa kirjassaan piruillen: ”Kokouksen pöytäkirjassa tosin ei mainita siitä mitään, että strategiaa oli pohjustettu jo parhaimpien neuvostoasiantuntijoiden kanssa kuluneen viikon aikana.”

– Koiviston kelpoisuuden testaajina toimivat Vladimirov, NKP:n kansainvälisten asioiden apulaisosastopäällikkö Vitali Šapošnikov, joka ei vielä ollut varma Koiviston luotettavuudesta, sekä Pravdan kirjeenvaihtaja Stefan Smirnov. Ennen tenttiä Vladimirov piti tulevalle presidenttiehdokkaalle preppauskurssin. Kokeen jälkeen Šapošnikovillakaan ei ollut aihetta epäillä Koiviston soveltuvuutta, vastaukset olivat olleet ”oikeita”. Koiviston tapaamisista neuvostoliittolaisten kanssa ei juuri jäänyt muistiinpanoja. Entisenä tannerilaisena Koivisto tiesi mitä varoa, joten hän peitteli yhteyksiään. Hän halusi antaa kuvan toisenlaisesta poliitikosta, hänhän oli Kekkosen ja tätä kumartelevan hovin vaihtoehto.

LUE MYÖS:
Kansanedustaja kähmi Pohjois-Korean lähettilään puolisoa hameen alta
He kampanjoivat Eurooppaa vastaan: Tuleva presidentti, komissaari ja ulkoministeri

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt