Suomessa on istunut vuoden 2015 eduskuntavaaleista lähtien Juha Sipilän kolmen puolueen hallitus, joka sai vaaleissa selkeän enemmistön, 124 kansanedustajaa. Prosenteissa hallituspuolueilla oli 62 % eduskunnasta, oppositiolla 38 %.
Numeroiden valossa se oli siis vankka ja laajapohjainen enemmistöhallitus. Näitähän meillä on totuttu näkemään. Joskus siihen on pyritty, joskus puolipakolla ajauduttu. Viime kaudella koettiin peräti kuuden puolueen poliittinen sateenkaari.
Sittemmin istuvan hallituksen enemmistö eduskunnassa – gallupeista puhumattakaan – on karissut perussuomalaisten hajottua ja viimeksi tällä viikolla Hjallis Harkimon erottua kokoomuksen ryhmästä.
Silti Juha Sipilän hallitus – ja oppositio – ovat toimineet ja käyttäytyneet ihan entiseen tapaan. Hallituksen puolelta ei ole lähdetty hakemaan tukea edes yksittäisille hankkeille opposition puolelta. Eikä oppositiostakaan ole kuulunut vakavasti otettavia ehdotuksia, että voisimme ehkä jopa kannattaa tuota ehdotusta, jos…
Ei suinkaan. Hallitus keskittyy pyssyn kanssa vartioimaan rintamakarkureita ja oppositiopuolueet kykkivät syvällä omissa juoksuhaudoissaan.
Ei ihme, että puhutaan tympääntymisestä politiikkaan?
Ainakin se on selvää, että laaja pohja ei ole tehnyt Suomen hallituksista pitkään aikaan vahvoja vaan pikemminkin sisäisesti heikkoja. Riidat ja linjaerot on tuotu hallituksen sisälle.
Sipilän hallitus on ollut huono kestämään paineita ja on soutanut ja huovannut eestaas somemyrskyjen puhureissa. Edeltäjä taas huipensi heikkoutensa äänestämällä eduskunnassa lopuksi jopa omat esityksensä nurin.
***
Laajapohjaiset hallitukset eivät ole mitenkään tyypillisiä läntisissä demokratioissa. Useimpia maita on hallittu pitkät ajat niukalla enemmistöllä tai jopa vähemmistön voimin – ja selvitty silti yleensä ihan kunnialla.
Suomessa puoluekenttä tuntuu pikemmin hajaantuvan kuin tiivistyvän. Tämänkin viikon tapahtumat ovat taas pieni merkki siitä suunnasta.
Suurimmaksi puolueeksi voikin ensi vaaleissa päästä reilun viidenneksen kannatuksella. Tällöin on selvää, että suuria enemmistöjä ei koota kahden suurimman varaan, edes parin pienen puolueen tuella.
Mutta miksi pyrkiä suureen enemmistöön? Yhtenäinen niukan enemmistön hallitus voisi olla paljon vahvempi kuin aatteellisesti jo valmiiksi risa ja hajanainen dinosaurus?
Ja vaikka erityisenä tavoitteena ei tietenkään ole vähemmistöhallitus, ei senkään kokeminen tekisi demokratialle yhtään pahaa. Joissakin maissa siitä on tullut jopa toimiva perusratkaisu. Esimerkiksi Tanskassa.
Miettikääpä. Nyt meillä on ikiajat ollut asetelma, jossa on itsestään selvää, että hallitus vähät välittää mistään opposition näkemyksistä. Ja oppositio yhtä varmasti silmät ummessa ampuu kaikkea mikä liikkuu.
Olisi poliittisen kulttuurin kannalta ihan terveellistä kokea tilanne, jossa hallitus joutuisikin hakemaan ehdotuksilleen tukea opposition puolelta. Oli se sitten Antti Rinteen, Petteri Orpon tai jonkun muun hallitus. Ja oppositiopuolueet joutuisivat vakavissaan miettimään, mitä hallituksen esitystä kannattaa ja mitä ei? Millä ehdoilla, millä korjauksilla? Se pakottaisi molemmat puolet ulos poteroistaan.
Se olisi opettavaista niin poliitikoille kuin kansalaisille. Ei tekisi pahaa meille toimittajillekaan, koska huomio väkisinkin kiinnittyisi asiakysymyksiin jokaviikkoisen se-ja-se-gaten jahtaamisen sijaan. Sen harjoituksen jälkeen yhteisten asioiden hoito voisi sujua uudella tapaa myös enemmistön voimin?
