Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin ja mediapersoona, seksikasvattaja Nina Honkasen kokoama kymmenen taiteilijan ah, tuskaa –esseekokelma Pakopiste herättää arvailuja. Onko kyse narsismin sivuvaikutuksista: omilla vastoinkäymisillä herkuttelusta? Kun luova yksilö kokee läpipääsemättömän muurin tulleen eteensä, hän päästää kuuluvan parkaisun. Onko hän pyytämässä terveydellistä apua vai oikeastaan markkinoimassa omaa suurta taiteilijan tuskaansa?
Kirjoittajakymmeniköstä tunnetuin lienee näyttelijäkirjailija Björkman, joka kuvailee työntekemisen terveydellisiä vaaroja itseironiaa säästelemättä. Hän on ollut työstämässä yli 50 teatteriensi-iltaa sekä valtaisaa joukkoa muita esiintymisprojekteja. Suuri yleisö muistaa hänen pari vuotta sitten televisiossa esitetystä komediasarjasta M/S Romantic risteilyisäntä Jokken roolissa. Hän on julkisuuskohelluksensa ohessa ollut myös vakavasti otettava kirjailija.
Nyt Björkman esittelee auliisti itseään riivaavan työnarkomanian, jonka seurauksena hän on kuolla. Vaikka tämä sankarityöläisen stahavonilaiset piirteet herättävätkin hilpeyttä, kyse on äärimmilleen toteutetusta itsensä hajottamisesta. Tuhoisuus ilmenee monella julkisuuden henkilöllä – ei ainoastaan taiteilijalle – tyypillisestä rauhattomasta haahuilusta. Björkman kiduttaa työnteolla itseään ja samalla lukijoitaan, jotka rukoilevat: etkö jo malttaisi rauhoittua?
Tarina on kuin uskoon tulon ja valaistumisen prosessista. Kuinka väärin olen elämäni tähän mennessä viettänytkään? Hän oli aina silloin näyttämöllä, kun jotakin tärkeää yksityiselämässä tapahtui. Hän muistelee vääriä valintojaan, ja hetken lukija jo luulee H-P Björkmanin tulleen järkiinsä. Vaan ei. Vakavasti sairastuttuaan hän juoksee hoitolaitoksesta liki letkut roikkuen täyttämään velvollisuuksiaan työn teon parissa. Voisiko lukija antaa neuvon: tule järkiisi, pidä tauko tuossa ulkoa opetellussa ja teeskentelevässä näyttämöelämässäsi! Vaan ei.
Kalenterien ja lääkkeiden kirous
Toinen samantapainen, vaan paljon vakavampi toistuva seisahdus koskettaa tunnettua ohjaajanäyttelijä Jukka Hurmetta. Hän on pahasti sairas ja joutuu viettämään sekaisin menneenä pitkät ajat hoidossa. Hurme toteaa tilansa ja huutaa kertomuksellaan apua, jota ei tahdo millään löytää. Ammattilaisten tuki ja käsitykset oikeasta lääkityksestä kulkevat epätahtia. Hurme ei tunnu pääsevän tasaiseen turvalliseen arkeen.
Hurme on pahassa kierteessä, jossa töiden tekeminen suo mahdollisuuden muuhunkin kuin suljetulla osastolla pähkäilyyn. Hän suunnittelee ja kaavailee, mutta lääkkeet pitävät ajatukset sekavina, kirjoittamisesta ei tahdo tulla mitään. Ihmisten ilmoilla hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi:
”Äidin hautajaiset rullasivat kivuttomasti 9. tammikuuta Paimiossa. Läsnä olivat siskot ja muut sukulaiset. Kaikki kohtelivat kuin tavallista ihmistä. Mutta en ollut tavallinen ihminen, vaikka siltä suunnilleen näytin ja osasin jo käyttäytyä sisäsiististi, mä olin huumaavien lääkkeiden hiljentämä hyypiö.”
Jukka Hurme käy keikoilla, mutta suoriutuu omasta mielestään vailla intoa, pinnallisesti. Hän ei pysty rentoutumaan eikä irrottautumaan kuluttavan esiintymistyönsä pakonomaisuudesta.
Tylsää taviselämää viettävän silmissä sekä Björkmanin ja Hurmeen kirous on sama kuin keillä tahansa, jotka rakastavat sitä, että kalenteri on lupaavasti täynnä ja keikkaputkea lykkää silmin kantamattomiin.
Olen itsekin nähnyt saman, kun palvelin aikani ns. suuria päälliköitä. Ai, miten he päätään puistelleen huokailivat kalenterin olevan niin täynnä, että… Loppujen lopuksi he itse kuitenkin olivat siihen syypäitä ja sitä kautta kokivat itsensä hyvin tarpeellisiksi.
Minä, minä, minä…
Menestystä ja kuuluisuutta saavuttaessaan moni luova persoona lankeaa itsekeskeisyyden pauloihin. Nämäkin kymmenen pakopistettä kuvaavat esseet ilmentävät pinttynyttä itsekeskeisyyttä. Kaikki eivät koe saavuttaneensa kuuluisuuden kliimaksia, mutta pyrkimys liittyy sisään rakennettuna luovaan henkilöön.
Rehellisyydestä tässä on kiittäminen heitä kaikkia, vaikka ilmaisu välillä nyrjähtää spekulatiivisen mystiikan puolelle. Esimerkkinä käyköön kirjailija Juha Seppälän muotoilema pakollinen yhteys maapallon pelastamiseen:
”Pysähtymisestä voimaantuneen ympäristötietoisuuden soisi vahvistuvan entisestään. Tosin meillä voi tässäkin realisoitua historian irrationaalinen satunnaisulottuvuus…”
Björkmanin kumppanina kirjan kokoamisessa on ollut kirjailijanäyttelijä Nina Honkanen. Hän huojuu köyhyyden ja elämisen rikkauden, omaisen sairasvuoteen vierellä. Hän kertaa Pakopisteen teemaan kuuluvat äkkipysäytykset, eikä halua herättää muissa rohkaisevia toiveita paremmasta. Hän kuvailee markkinoiden pintapuolista suhtautumista luovuutta kohtaan ja pilkaten WSOY:n henkilökuntaa:
”… myynti- ja markkinointiosaston tuoreet kasvot kertoivat kynähameissaan ja hyvin leikatuissa puvuissaan talon kirjailijoille strategioistaan. Markkinointiosaston pomo intoili, että kansi on kirjan tärkein yksityiskohta. Vasta yhden tietokirjan ja kaksi romaania julkaisseena keltanokkana en tohtinut kuin vaihtaa vaivaantuneena asentoa, mutta Eeva Kilpi nousi seisomaan ja totesi, että häntä ei varmaan enää tarvita, kun vastaa niin olemattomasta osa-alueesta kuin kansien väliin jäävästä sisällöstä. Ja poistui paikalta.”
Tuo oli jo niin henkilöihin menevää, ettei Honkanen kovin äkkiä liene WSOY-tallin taiteilija.
Hannu-Pekka Björkman & Nina Honkanen: Pakopiste. Into 2020.
