Verkkouutiset

Kun Seppo Heikinheimolle ja Paavo Castrénille tarjottiin nunnia

Kreikan ja Rooman historian professori Paavo Castrénin elämänkerta on paikoin uskomaton.
MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Tasapaksua elämää suorittavan on vaikea kadehtimatta lukea emeritusprofessori Paavo Castrénin muistelmateosta. Niin värikäs ja mielenkiintoisia käänteitä se sisältää puhumattakaan yksittäisistä ystävyyssuhteista.

Kaikkeen liittyy rakkaus työhön, kohdistuen vaikkapa Pompeijin raunioiden epigrafiikkaan, seiniin hakattuun, kaiverrettuun tai valettuun kuvalliseen viestintään.

Castrénin elämän alkuvuodet vaikuttavat aika tylsiltä. Pappissuvun vesa, joka käy pitkästyttävät kouluvuotensa asumalla kaukana kotoa. Hän huomaa pian, että koti ja sen tausta tarjoavat oivallisen verkoston. Mennyt ja tuleva todistavat, etteivät kaikkien lähtökohdat ole tasavertaiset. Kirjan lopun sukuselvitys kertoo Castrénien olevan kirkollisen säädyn keskinäistä ristisiitosta.

Vaikka Ruotsin valta oli jo päättynyt, papisto eli osin kuin siat pellossa. Ruotsi oli köyhdyttänyt Suomea pakkolunastamalla muskettien ruuaksi joka kuudennen suomalaismiehen hevosineen ja varusteineen sodankäyntiin naapurivaltioissa, kymmeniä tuhansia.

Papit jatkoivat kuten ennenkin. Heillä oli valta ja oikeus puuttua kansan asioihin jopa verottajan menetelmin. Palkkiot ja kiskonta olivat toki riippuvaisia kunkin omasta ahneuden asteesta, mutta kirkkovihaa toiminnalla paisutettiin niin, että seuraukset nähtiin 1900-luvulle tultaessa. Paavo Castrén kuvailee papiston itsekkyyden historiaa tältä osin vähemmän mairittelevasti.

Liian ruma kadun nimi

Castrén seurailee yksityiskohtaisen tarkasti elämää koulunkäynnin, opiskelun kautta suuntana kohtalonsa: Kreikan ja Rooman vanhojen aikojen tutkimustyö. Hän päätyy Rooman ja Kreikan Suomi-instituuttien johtajaksi, ja alkaa haasteellinen, elämä tieteen ja suhdetoiminnan parissa. Hän tapaa tunnettuja antiikista ja Välimeren maista kiinnostuneita. Elämästä tulee seuranpitoa ja vakavaa ammatillista toimintaa.

Suomen valtiovalta ei tunnu aina olevan täysillä hankkeissa mukana. Välillä poliitikot ja heidän takanaan lymyilevät virkamiehet toimivat kuin varman päälle. Päätösten syy- ja seuraussuhteet ovat paikoin mielenkiintoiset. Ateenan yksikön valinta tuotti päänvaivaa, vaikka itse tavoitteeksi asetettu kohde oli oivallinen. Vain osoite sai jatkamaan etsiskelyjä: Likavittou -niminen katu ei oikein miellyttänyt raatia. Onneksi löytyi neutraalimpi.

Jos valtiovalta oli empiväinen, kiitos taas kiinnostuneen yksityisen tahon. Tämä oli kauppaneuvos Raakel Wihuri, joka osoitti huomattavaa tukea Rooman instituutille. Näin Raakel Wihuri tuli hankkineeksi seurueensa vuosittaisille vierailuille parhaan suomalaisen Rooma-asiantuntijan. Seurueen ateriointiohjelmaa suunniteltaessa Wihurin miniä yllytti Canstrénia valitsemaan aina mahdollisimman hienon ja kalliin ravintolan. Mikäs siinä, raha puhui.

Kuusi nunnaa, olkaa hyvä

Toimipaikkoina Rooma ja sitten Ateena tarjosivat rajallisista puitteista huolimatta hienot mahdollisuudet tavata suomalaistakin sivistyneistöä. Kotimaastaan stipendin saaneet vieraat tai muuten vain kulttuurin kehdoissa oleilleet tutut ja puolitut pyrkivät juttusille. Castrén pääsi piehtaroimaan nimekkäiden vieraiden kanssa. Joukkoon mahtui omia tieteen kollegoita siinä missä taiteilijasieluisia ohikulkijoita.

Muuan heistä oli musiikkikriitikko ja –tutkija Seppo Heikinheimo, jonka kanssa Castrénilla tuntui olevan hauskaa. Elettiin 1960-luvun alkua. Herrat päättivät osallistua Darmstadtin uuden musiikin kursseille, joilla oli sen ajan palvotuin musiikin uudistajien eliitti.

Kurssi päätyttyä kaksikko valitsi paluumatkakseen Kööpenhaminasta matkustajalaiva Ariadnen. Kun Sepon mielestä pöytävaraus laivan ravintolasalista olisi varmin keino löytää sopivaa matkaseuraa, hovimestarille silmää iskien he vinkkasivat aikeensa. Tämä valitsikin heille kahdeksan hengen pöydän salin nurkkauksesta. Heidän yllätyksekseen seuraan liittyi kuusi nunnaa. Henkilökunta oli herkutellut tilannetta seuraamalla nuorukaisten ilmeitä.

Kaikki kuitenkin päätyi aivan toisella tavalla. Kyseessä oli pila – oikeasti heidät olikin sijoitettu kapteenin pöytään. Pöytävaraus ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. Myöhemmin Seppo oli pukenut ylleen vaaleanharmaan liivipuvun ja soitteli flyygelin äärellä ihastuneille neitosille.

Kuinka sivistynyttä onkaan sivistynyt akateeminen elo!

Castrenin Ateenan ja Rooman vieraskirjojen täytyy olla upea kokoelma kulttuurikerman raapustuksia. Kohtelias seurustelu on myös käynyt voimille. Kultivoituneen hyvästelyn jälkeen mieleen usein tuli: tämä on pois itse päätyöltä, tieteen tekemiseltä. Kotimaassa kyhjöttäneiden harmaiden kollegojen silmissä Castrén saattoi edustaa pilalle herkutellutta päivänpaistattelijaa.

Kun aika ajoin tuli testata työmahdollisuuksia Suomessa, ystävällisyys osoittautui petolliseksi. Castrén kohtasi joidenkin virkahakujen yhteydessä ilkeitä vastoinkäymisiä. Lupauksista huolimatta jokunen Castrénin hakua tukenut osoittautui vihamieheksi. Selkään puukottajia akateemisissa kilpakoitoksissa paljastui jopa vuosia myöhemmin. Esteenä saattoi olla puoluejäsenkirjan puute.

Ilman jäsenkirjaa Castrén pääsi Kauniaisten kunnalliseen luottamustoimintaan. Aktiivisuus ilmeni osallistumisena kaupunkisuunnittelua koskevaan keskusteluun.

Huomionarvoinen oli esimerkiksi ehdotus Katajanokan tulli- ja pakkahuoneen valjastamisesta monipuoliseen museo- yms. käyttöön. Sillä olisi säästetty Helsingin tärkein maisemaa hölmöilyarkkitehtuurilta. Valtaa pitäviä asia ei kiinnostanut. He haluavat keksiä kaiken itse. Esimerkiksi Senaatintorin suurjuottolan.

Paavo Castrén: Pappilan poika. Mitä se on ollut. Otava 2020.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
Uusimmat
MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)