Demareiden hirvittävä virhe ryhtyä itsenäisyysjulistuksemme jälkeiseen punakapinaan johti verilöylyihin, mutta myös Suomea kohta muuttaneisiin, merkityksellisiin korjausliikkeisiin.
Jo vuonna 1926 presidentti Lauri Relander antoi Väinö Tannerille tehtäväksi muodostaa sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus. Seuraavana vuonna Tannerin hallitus hyväksyi lain, joka virallisti suojeluskunnat osaksi tasavallan sotavoimaa.
Samassa yhteydessä eduskunta armahti viimeiset punavangit – toki liki kymmenen vuotta punakapinan jälkeen. Suomen asettuminen sovun aikaan tapahtui hitaasti, mutta pitkässä juoksussa yllättävän tuloksellisesti, mikä mitattiin kansakunnan joutuessa puna-armeijan hyökkäyksen kohteeksi loppuvuonna 1939. Alkoi talvisota.
Jos Tanner oli vasemmalta merkittävin yhtenäisen hengen tukija, häntä seurasi päämajan palvelukseen aatetoveri Kalle Lehmus, joka myös pääsi istumaan C. G. E. Mannerheimin seurassa monissa eri yhteyksissä.
Lehmuksen pojanpoika Jussi on kirjoittanut kuvauksen isoisänsä elämästä, sen säihkeestä ja unohdetuksi tulemisen hetkistä, apuna on ollut asevelidemari Lasse Lehtinen, europarlamentaarikko, kansanedustaja ja kirjailija.
Oli Mannerheimin, ylimmän sodanjohdon ja poliittisten päättäjien viisautta ottaa sisäpiiriin Lehmus, jolla oli (vain) RUK:n koulutus ja luottamukselliset suhteet demareiden terävään kärkeen. Hän kohosi sotien jälkeen everstiksi saakka.
Heitä oli muitakin, esimerkiksi Veikko Puskala, joka tuli pitkään sotien jälkeen toimimaan tiedonhankinta- ja –jakelutehtävissä. Tuota samaahan harrastetaan tänäkin päivänä, kun vaikkapa hallituksen ministeriavustajia palkataan mitä erilaisimpien konsultti- ja lobbaustoimistojen palvelukseen. Aate toimii hyvänä myyntiartikkelina.
Tiedotussotaan joukkovoiman edustajana
Kalle Lehmus oli kouliintunut kirjoittaja, osuuskauppamies (kuten Tannerkin) ja järjestöjyrä. Hänestä tuli 1936 SDP:n järjestösihteeri, toimialueena koko Suomi. Uusi punamultahallitus tarvitsi tukea ja hyväksyntää puolueen piirissä, jossa käytiin keskinäistä painia myös omaa vasemmisto-oppositiota vastaan. Ajatellen idän uhkaa ja lopulta sotaa, asetelma tuli muutamassa vuodessa viemään Lehmusta ylös- ja eteenpäin.
Epäuskoinen Suomi heräsi kolmen kuukauden talvisotaan oikeastaan vasta, kun puna-armeija pommitti Helsinkiä. Siihen saakka Tannerkin oli suhtautunut nihkeästi varustelukulujen kasvattamiseen. Tuolloin Lehmus oli jo jäsenenä salaisessa Propagandaliitossa, jonka näkyvä elin oli Finlandia Uutistoimisto. Kohta päämajaan lähelle ylintä sodanjohtoa sijoitettu Lehmus oli jo vihkiytynyt ”talvisodan hengen” muovaamiseen.
Näin demari pisti päälleen asepuvun ja ryhtyi kehittämään propagandaosastoa. Talvisotaa seurannut puolentoista vuoden mittainen rauhan aika oli samalla sotapelon ja valmistautumisen aikaa. Maailmansota riehui muualla, ja vaikka rauha raskaine ehtoineen oli solmittu, Josif Stalin tuntui yhä pysyvältä vaaratekijältä. Adolf Hitlerin kiinnostus Suomea kohtaan johti yllytyksen kautta uuteen yli kolmivuotiseen hyökkäyssotaan kohti itää.
Lehmus kohtaa Hitlerin
Jatkosodan perusteleminen ja hengen ylläpitäminen olikin propagandisteille varsinainen haaste. Nyt Lehmus uurasti mielialavaikuttamisen parissa, jossa riitti ihmeteltävää: Hitlerin rinnalla ja hyökkäämässä. Aluksi mentiin vanhan rajan yli ”rosvoretkelle” ja sitten vähitellen heräten Saksan häviön sarastukseen ja lopun alkuun. Aina eivät edes kaikkein neuvostovastaisimmatkaan viestit purreet.
Kalle Lehmuksen elämän yksi suurimmista hetkistä oli olla läsnä Mannerheimin syntymäpäivälounaalla 4.6.1942, jonne Hitlerkin yllättäen saapui. Tiedotusmiehenä Lehmus järjesti lounaskeskustelujen historialliseksi muodostuneen nauhoituksen, jonka suomalaiset kuitenkin oma-aloitteisesti pysäyttivät. Isäntäväki kun ei ollut saanut Mannerheimilta, saati saksalaisilta lupaa.
Kesken jäänyt äänimateriaali kuitenkin säilytettiin ja toimitettiin kaikessa hiljaisuudessa päämajaan Mikkeliin, Lehmuksen kätköihin. Sieltä se ajautui sensuuripäällikkö Kustaa Vilkunan kautta Suomelaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon ja sitä kautta Yleisradion nauhastoon. Ja vaikka episodi oli Lehmuksen elämässä vain yksi tapaus, se kuvastaa, miten paljon häneen luotettiin silloin ja myöhemminkin.
Näkyvyyttä ja hämäryyttä
Kalle Lehmus palveli uskollisena päämajaa ja Suomea. Hän oli tiiviisti mukana sotien jälkeisissä antikommunistisissa toiminnoissa, järjestöissä ja yrityselämässä. Erinäisistä rahasotkuista johtuen häntä epäiltiin ja syytettiin veronkavaltamisista. Prosessi kesti vuosikaudet ja vasta 1960-luvun puolella ratkesi, että rangaistukseksi tuli neljän kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus.
Menestyksen huipulla hän oli toimiessaan pääesikunnan tiedotusosaston päällikkönä ja siirryttyään sieltä puolustusministeriön kansliapäälliköksi. Toimipa Lehmus vuonna 1957 Rainer von Fieandtin hallituksen puolustusministerinä, mutta 1958 tuli pysähdys. Kansliapäällikön virka sai jäädä, kun Lehmuksen syntinä oli vanhoja, selittämättömiä, suuria rahavaroja, joita koskeneet oikeusriidat yhä vain jatkuivat.
Kirjan kuvituksen joukossa on yksi, paljon kertova valokuva. Siinä puolustusvoimain komentaja Kaarlo (”Kylmä-Kalle”) Heiskanen ja ministeri Lehmus tuijottavat toisiaan: edellinen jälkimmäistä kuin halpaa makkaraa. Asetelma saattaa ilmetä, kun puolustusministeriksi on kohotettu upseeriston ylenkatsoma maallikko: poliitikko, ehkäpä vielä väärästä puolueesta. Eli tuolloinhan sota oli jo sodittu, ja hyöty käytetty.
Jussi Lehmus & Lasse Lehtinen: Salaista sotaa. Mannerheimin demari Kalle Lehmus. Docendo 2021.
