Saksan armeijan yhteysupseeri päämajassa, kenraali Waldemar Erfurth toimi koko jatkosodan ajan Suomessa. Tämä sivistynyt filosofian tohtori voitti käytöksellään Mikkelin päämajan korkeimman johdon luottamuksen. Hänessä ei ollut laisinkaan monelle saksalaisupseerille ominaista öykkärimäisyyttä.
Hienoissa ihmiskuvauksissa ja päämajan tapahtumien seurannassa Erfurthin päiväkirja on kenties yksi parhaista muisteluista marsalkka C.G.E. Mannerheimin ja tämän lähialaisten toimista. Jatkosodan vuosien myötä suomalaisen sodanjohdon – Mannerheimia myöten – ja Erfurthin väleistä kasvaa lämmin ja luottamuksellinen suhde.
Toki Erfurth joutuu kokemaan kiusallisen suomalaispettymyksen Saksan sotamenestystä kohtaan, mutta uskaltaa vähitellen senkin sisimmissään nähdä. Saksalaiset kokevat suomalaisen lehdistövapauden kiusalliseksi, vaikka sitä yritetäänkin suitsia:
”Kun saksalaisena sotilaana lukee eräitä suomalaisia sanomalehtiä, saa sen vaikutelman kuin olisi vihollismaassa. Kaikki sotaa koskevat tiedonannot ovat peräisin ulkomaisista tietotoimistoista. Jokainen Saksaa kohtaava tappio saa osakseen vahingoniloisen ivanaurun.”
Kirjoittaja ei ymmärrä, miksi Suomi sallii sotatahtoa heikentävän julkisen purnauksen. Sodan jatkamista kohtaan kriittisesti suhtautuvia yritetään saada aisoihin. Hallitus kielsi Svenska Pressenin ilmestymisen kolmen kuukauden ajaksi. Lehti oli raportoinut läntisiä ennusteita Saksan luhistumisesta.
Puna-armeijan hyökkäys Kannaksella johti muun muassa everstiluutnantti Viljasen koko rykmentin pakokauhuun ja taistelukyvyttömyyteen. Erfurth kirjoittaa Mannerheimin poskille nousseesta häpeän punasta.
Havaintoja Marskista
Erfurth sai tutkailla Mikkelin päämajan elämää hyvin läheltä. Hän oli pidetty vieras monenlaisissa illanistujaisissa, joissa armeijamme korkea johto oli paikalla. Henkilökemiat pelasivat mainiosti ja keskustelut olivat hyvin avoimia.
Marski tuntuu nopeasti ystävystyneen Erfurthin kanssa. Herrat käyvät toinen toistensa luona virallisesti, kun Saksasta saapuu maahamme vaikutusvaltaisia poliitikkoja tai päällystöä. Huomattavaan osaan saksalaisista Marski suhtautuu pidättyväisesti ja liki tuskaisesti, esimerkkinä vaikkapa Adolf Hitlerin vieraillessa tämän syntymäpäivillä.
Jo maaliskuun 1944 alussa – siis kolme kuukautta ennen kesäkuun suurhyökkäystä – Erfurth panee merkille Marskin syvän huolen sodan kulusta ja havaitsee Marskin olevan peloissaan niin suomalaispoliitikkojen päättämättömyydestä kuin tilanteesta koko itärintamalla. ”Hän ei ollut aivan hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta oli lisäksi henkisesti masentunut.”
Waldemar Erfurthin onni oli Mikkelin päämajassa saada yhteistyökumppanikseen yleisesikunnan päällikkö, kenraali Erik Heinrichs. Herrat keskustelivat erittäin luottamuksellisesti, ja hyvin usein Erfurth kykeni välittämään Saksan sotilasjohdolle suomalaisten huolet. Hänen onnistui puhua Suomelle tärkeätä sotilaallista ja elintarviketukea, kun sitä kipeimmin tarvittiin.
Jälkikäteen Heinrichs suorapuheisissa muistelmissaan syytti Marskia, päämajoitusmestari Aksel F. Airoa (joka ei tohtinut kertoa ylipäällikölle huonoja uutisia saati ennusteita) ja tiedustelueversti Aladár Paasosta Kannaksen tappioista. Marskista Heinrichs lausui jopa: ”Vanheneva ylipäällikkö ei enää nähnyt metsää puilta.”
Erfurth tarkastelee muistelmissaan ylimmän sodanjohtajamme henkisen ja ruumiillisen terveyden tilaa. Varsinkin kesän 1944 suurhyökkäyksen aiheuttaman väsymyksen hän kirjaa, ja tuumailee valvomisen ja kaoottisen tilanteen aiheuttamaa epätietoisuutta.
Ero saksalaisten ja suomalaisten sotilaiden välillä kriisitilanteessa on hänen mielestään selvä:
”Suomessa ei ole propagandaa eikä yhtenäisesti johdettua mielipiteenmuodostusta. Täällä on vallalla vain realismi ja asiallisuus. Kun suomalaisilta kysytään tappion jälkeen, mitä heille kuuluu, he vastaavat kuivasti: huonoa. Kun taas saksalaiset varoessaan joutumasta pessimistin maineeseen vakuuttavat kaiken sujuvan erinomaisesti.”
Hyötyä molemmin puolin
Kokeneesta Erfurthista oli – paitsi materiaalista – hyötyä myös muuten. Hän oli rentouttava ja jopa terapeuttinen keskustelukumppani monille suomalaisille korkeille upseereille. Antoipa hän silloin tällöin hyviä neuvoja sodankäynnissä puna-armeijaa vastaan.
Kun Kannakselle kohdistunutta hyökkäystä yritettiin taltuttaa tuomalla sinne jatkuvasti lisää joukkoja muun muassa Itä-Karjalasta, jatkuvasti suurentuva divisioonien määrän johtaminen päämajasta käsin vaikeutui.
Erfurth esittikin Heinrichsille, että Kannakselle tulisi perustaa päämajan eteentyönnetty komentopaikka. Marski hyväksyi ehdotuksen, ja niin Kannaksen joukkojen komentajaksi nimitettiin tuota pikaa kenraaliluutnantti K. L. Oesch.
Erfurthin sotapäiväkirja vuodelta 1944 päättyy syyskuun 13. päivään, jolloin Mikkelin päämajassa Saksan armeijan edustajana toiminut kenraali lähti pois Suomesta kohti luhistuvaa Saksaa. Kymmentä päivä aiemmin eduskunta oli suostunut venäläisten vaatimuksiin. Saksalaisjoukkojen oli määrä poistua maasta pikaisesti, mikä ei toteutunut, ja niin sota jatkui Lapin sotana. Vasta vappuna 1945 viimeinenkin saksalaissotilas oli ajettu maastamme.
Suomen ylin sodanjohto hyvästeli liikuttuneena ja kiitollisena Erfurthin, joka päättää päiväkirjansa (13.9.1944):
”Matka oli erittäin miellyttävä ja meri tyynenä. Viimeinen silmäys viehättävään ja erikoislaatuiseen Suomen saaristoon. Olemme vieneet mukanamme paljon toiveita Suomeen ja jätämme sinne lukuisia ystäviä. Eroamme sieltä katkeruutta tuntematta tietoisena kohtalon välttämättömyydestä. Jää hyvästi, Suomen kaunis maa, Suojelkoon Jumala Sinua tulevina vaikeina päivinä! Tiemme eroavat nyt, mutta ystävyytemme jatkuu!”
Waldemar Erfurth: Sotapäiväkirja vuodelta 1944. suom. Eino E. Suolahti. WSOY 1954. Vuoden 2014 laitokseen johdanto ja liitteet Pekka Visuri. Docendo 2014.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII
