Tämä on vahvasti meidän omakuvassamme tänä päivänä. Nykytilanne ei kuitenkaan syntynyt vahingossa. Sen takana olivat isot päätökset korkeakouluista ja tutkimuksesta runsaat 50 vuotta sitten. Nämä päätökset vaikuttavat vahvasti vielä tänäänkin koulutustasossamme ja korkeakouluverkostossa.
Sotien jälkeisessä Suomessa oli kolme yliopistokaupunkia. Nämä olivat Helsinki, Turku ja opettajien koulutusta tarjoava Jyväskylä. Vain hyvin pieni osa ikäluokasta suoritti korkeakoulututkinnon.
Kahden yliopistokaupungin rakenne muuttui dramaattisesti, kun suuret ikäluokat lähestyivät opiskeluikään. Tässä yhteydessä tehtiin poliittisesti kaksi erittäin suurta päätöstä. Ensimmäinen päätös oli, että korkeakouluverkoston maantieteellistä peittoa laajennetaan. Käytännössä tämä tarkoitti sarjaa yliopistojen perustamispäätöksiä. Vuosina 1955-1975 perustettiin muun muassa Oulun, Jyväskylän, Tampereen, Vaasan, Lappeenrannan, Kuopion ja Joensuun yliopistot ja korkeakoulut.
Toinen iso linjapäätös oli, että lähtökohtaisesti kaikista yliopistoista pyrittiin laadukkaaseen tutkimukseen. Huippututkimusta ei yritetty tehdä vain vanhoissa yliopistoissa. Tämä ei ollut itsestään selvää. Euroopasta löytyy monia maita, joissa linjavalinta oli toisenlainen näinä vuosikymmeninä.
Päätösten seurauksena korkeakoulutukseen ja tutkimukseen käytettyjen julkisten menojen moninkertaistui runsaan vuosikymmenen aikana. Samalla korkeakoulutettavien opiskelijoiden ja valmistuvien määrä myös kasvoi dramaattisesti. Tämä mahdollisti talouselämälle ja julkiselle sektorille koulutettujen työntekijöiden saannin ja mahdollisuuden tutkimuksen kehittämiseen. Yhteiskunnan kannalta tasa-arvoisuus koulutuksen suhteen parani roimasti.
Tämän päivän haasteet ovat toisenlaiset. Dramaattisin muutos on, että keskimääräisen koulutustason nousu on Suomessa pysähtymässä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että 1970-luvulla syntyneistä on tulossa eniten kouluttautunut sukupolvi. Olemme samalla jäämässä muiden maiden vauhdista. Emme ole enää erityisesti laadukkaalla ja laajalla koulutuksella erottuva yhteiskunta, jos mittauskohtana on korkeakoulutus.
Selkein esimerkki Suomen ongelmista löytyy ikäluokasta 25-32 -vuotiaat. Suomessa oli tuoreimpien tilastojen mukaan tässä ikäluokassa korkeakoulun suorittaneita alle OECD-maiden keskiarvon. Meillä oli tutkinnon suorittaneita 41 prosenttia ikäluokasta.
Lopputulema on outo etenkin, kun samaan aikaan Suomi satsaa julkisia varoja eniten yliopistosektorille OECD-maista. Osasyy tuon ikäluokan jäämiseen muista maista on, että meillä valmistutaan muita maita myöhemmin yliopistoista. Yliopistoista myös valmistuu selkeästi vähemmän opiskelijoita, kun sisään otetaan opiskelijoita.
Koulutuksen kasvun hyytyminen haastaa pidemmällä aikavälillä koko Suomen perinteisen kasvukonseptin. Voimmeko nojata korkean lisäarvon työhön, jos ylimmän tason koulutustasomme ei enää kasva ja jää jälkeen kilpailijamaista? Tilannetta kärjistävät myös pienenevät ikäluokat.
Yksinkertaisin vastaus olisi, että nostaisimme uudestaan kunnianhimoa koulutuksen suhteen. Näin yritetään tehdäkin. Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi lokakuussa visionsa korkeakoulutuksesta vuodelle 2030. Konkreettinen tavoite oli, että korkeakoulutettujen osuus nousisi tuossa nuoressa ikäluokassa eli 25-32 -vuotiaissa 50 prosenttiin. Tämä ei olisi kohtuuton tavoite. Olisimme tällöin vielä 10-20 prosenttiyksikköä jäljessä tämän päivän Koreaa ja Japania.
Osuuden nostoon on useita teitä. Luonnollinen keino olisi lyhentää lukion ja korkeakoulutuksen aloituksen välistä aikaa. Tätä yritetään parhaillaan tehdä uusimalla pääsykoemenettelyjä. Nyt useilla koulutusaloilla keskimääräinen opintojen aloitusikä on noussut huomattavan korkeaksi.
Jos valmistuneita halutaan aidosti enemmän, Suomessa pitäisi alkaa tauon jälkeen puhua myös sisäänoton kasvattamisesta. Lisäpanostus olisi marginaalinen verrattuna 1960- ja 1970-luvun rohkeisiin lisäsatsauksiin, mutta kyseessä olisi muutos nykypäivän retoriikkaan. Suomen pitäisi panostaa enemmän aikaisempaan pienempiin ikäluokkiinsa.
