Torstaina hautaan siunattava edesmennyt presidentti Mauno Koivisto (1923-2017) kävi nuorukaisena jatkosodassa taistellessaan kirjeenvaihtoa isänsä Juho Koiviston kanssa.
Erityisesti kesän 1944 rankkojen aikojen rintamakirjeet ovat koskettavia. Kirjeitä on julkaistu 1996 ilmestyneessä Mauno Koiviston Koulussa ja sodassa -teoksessa (Kirjayhtymä).
Verkkouutiset julkaisee seuraavassa otteita eräistä niistä.
22.6.1944
”En ole voinut kirjoittaa pitkään aikaan, eikä tälläkään kertaa saa kirjoittaa kuin yhden kirjeen. Isänmaan kohtalo painaa synkkänä mieltä. Vaikka meillä onkin raskasta, olen hyvilläni, ettei tarvitse olla Kannaksella. Täällä ei tarvitse taistella koneita vastaan vaan metsän suojassa mies miestä vastaan.
Viimeisinä kolmena vuorokautena olen nukkunut tuskin yhtä montaa tuntia. Pakettia ei kannata lähettää, se tuskin tulee perille. Joelia (veli, toim. huom.) en ole nähnyt pitkään aikaan. Kyllä hän taistelee siinä kuin joku toinenkin, siitä olen varma. …
Tilanne tuntuu nyt vakavammalta kuin koskaan aikaisemmin Suomen historiassa. Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme.
Voikaa hyvin! Näkemiin. Mauno.”
1.7.1944
”Meidän pitää nykyään kantaa koko omaisuutemme, jota ei tosiaan ole paljon jäljellä. Taistelussa ollessamme veivät karkurit ylimääräiset varusteemme, jotka olimme taaemmaksi jättäneet. Omiakin meni, kuten huopa ja verryttelyhousut ym. Mutta sehän on sentään pieni asia näin suuressa sodassa. Onhan nyt koko kansa vaarassa sortua, sitä ei kannata kieltää. Vai eikö tämän kansan syntien määrä ole vielä tarpeeksi suuri? Kunpa olisi enemmän niitä, jotka pyytävät Korkeimmalta apua hätäämme.”
7.7.1944
”Älkää olko levottomia puolestani, kyllä minä Jumalan avulla pärjään jollain tavalla. Joelia olen koettanut tavata, mutta en ole onnistunut. …
Nyt siis on rauhan toivo Suomen kohdalta lakannut. Ehkäpä niin on parempi, Venäjään ei kuitenkaan voi luottaa.
Parempihan se rauha olisi armeijan miesten kannalta katsoen, sillä kyllähän nuori, riippumaton mies aina pärjää. Toista se on muiden, naisten ja vanhusten kanssa. Nimittäin että vihollinen miehittäisi koko ma.
Taisteluja on käyty silloin tällöin, menetyksiäkin on kärsitty, joskus enemmän, joskus vähemmän. Minä olen sentään ihmeellisesti säilynyt. Kohtalo on niin johdattanut, ettei ole epäilystäkään, etteikö rukouksia olisi kuultu.
Kunpa pahimmat taistelut jo olisi käyty, ettei Suomen pieni kansa enää lujemmalle joutuisi. Siihen saa sentään luottaa, että sodan puoliväli on jo sivuutettu.
Ihmeellistä, että näin rauhaa rakastava kansa kuin Suomi on näin hyvä taistelemaan.
Parhaani yritän, ettei kansamme orjuuteen joutuisi. Näine mietteineni sanon: Herran haltuun!.”
26.7.1944
”Tuskin kenellekään toiselle on koskaan osoitettu niin kouriintuntuvasti Korkeimman kaitselmus kuin minulle. Ihmeellinen pelastus oli meillä koko komppanialla sen edellä mainitun vastaiskun jälkeen. …
Nyt tuntuu siltä, kuin vihollisen hyökkäykset olisivat löystyneet muualla paitsi täällä meidän lohkollamme. Toivottavasti ryssä siirtää painopisteen johonkin etelään, vaikkapa välillä Romaniaakin vastaan. …
Muistakaa Vapahtajan sanoja: Älkää murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen pitää murheen itsestänsä. Älkää olko minusta huolissanne, Korkein minua johdattaa, kuten tähänkin asti. Vaikka tänään näyttäisi kuinka synkältä hyvänsä, voi huomisaamuna herätä kauneimpaan uutiseen: Herra on meitä armahtanut!.”
6.8.1944
”En enää toivokaan, ettemme joudu taisteluun, vaan uskon Korkeimman johdattavan parasta tietä. Viimeksi, kun jouduimme vastaiskuun keskellä yötä, ihmettelin, että mitähän tämäkin tarkoittaa. Sen sai selville takaisin tullessa, kun näin teltan riekaleina, puut katkenneina ja maan kuoppia täynnä olevana. Vihollisen maataistelukoneet olivat pistäneet hulinaksi tyhjällä leirialueellamme. Jos kaikki miehet olisivat olleet teltoissa, niin harva olisi säilynyt eheänä. Sen sijaan vastaiskussa meni vain muutama mies.”
26.8.1944
”Ryssä ei minua ole saanut mitenkään vahingoitettua, kiitos Korkeimman.
Häneen minä edelleen luotan, vaikka suhteeni Häneen onkin muuttunut. Se olikin aikaisemmin luonnotonta, kai Isä ymmärtää. Otin sen väärin, rasitukseksi ja pakoksi, jota minun täytyi noudattaa säilyäkseni vahingoittumattomana. Siitä oli tulla eräänlainen taikausko, joka vaati minua aina hokemaan: Johdata meitä oikeaa tietä, Herra. Sitten kerran tuli silmiini Raamatun kohta, jossa sanottiin: ’Älkää turhaan hokeko kuten pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa vuoksi kuullaan. Eikö Isämme, joka on Taivaissa, tiedä niitäkin ajatuksiamme, jotka eivät vielä ole valmiinakaan. Näin siinä sanottiin suurin piirtein. …
Vaikka en enää pelkääkään vaaroja ja taisteluja, haluaisin, että tämä loppuisi. Onhan sota luonnotonta, se on rikosta. Eikä minua ole luotu sotaa varten, vaikka siihen olen pakoitettu mukautumaan. Jos vastustaja olisi joku muu kuin Anti-Kristus, en kohottaisi asettani, eikä tuskin kukaan muukaan. On vain kaksi vaihtoehtoa, tappaa tai tulla tapetuksi. Luulenpa, että tämä korpisota on raainta maailmanhistoriassa, kaikki keinot ovat luvallisia. Kuitenkaan ei usko ole sammunut, eikä sammu.”
6.9.1944
”Taas vanha totuus piti paikkansa: Kyllä ryssä on ryssä, vaikka – j.n.e.’ Sopimuksen mukaan piti vihollisuuksien loppua 4/9 klo 8. Varmuuden vuoksi lopetettiin meikäläisten puolelta jo tuntia aikaisemmin. Jokaisesta laukauksesta uhattiin tehdä kuulustelupöytäkirja.
Mutta mitä teki ryssä? Tällä rintamalohkolla se ampui kranaatteja vielä vuorokauden verran jälkeen yhteensä 1 200 kappaletta. Vangitsi suomalaisia vartiomiehiä tappaen niistä toisia jälkeenpäin välimaastoon. Ja koko tänä aikana tämän kaiken tapahtuessa piti Suomi orjallisesti kiinni tekemästään sopimuksesta. Voiko tällaisen menettelyn aiheuttama kuuma viha koskaan lientyä? …
Ehkäpä täältä palaa ne paremmat minätkin mukana, eihän niitä voi tänne jättää, koska kerran lopullisesti täältä lähdetään.
Jäädään nyt odottamaan rauhaa ja rukoillaan neuvottelijoille viisautta, että ehdot olisivat siedettävät ja että rauha olisi pysyvä. Oi Herra, siunaa Suomen kansaa’.”
24.9.1944
”Nyt sitä ollaan taas täällä tynkä-Suomen puolella. Eilen tulimme rajan yli tämän tiensuunnan viimeisinä. Sinne jäi karjalaisten kodit ryssille, kenties ikuisesti.
Olen tässä tutustunut rauhanehtoihin oikein perusteellisesti ja tullut siihen tulokseen, että kyllä ryssillä on meininki ottaa tämän Suomen omakseen vähän myöhemmin. Kaikki on vain valmistautumista siihen. On vain ajan kysymys, koska SKP perustetaan uudelleen, ja se aloittaa kiihotuksen täydellä höyryllä.
Kai se on sitten turha sitä vastustaakaan puhumalla, taitaa olla parempi, kun lyö heti, varoittamatta. Ja meitä on paljon, jotka ajattelevat samoin. On sanottu, että Jumala on nähnyt Suomen kansasta niin paljon vaivaa, ettei anna sen tuhoutua. Toivottavasti niin on.”
