Paperiaikakauden traditioiden ote työelämästä on ollut vahva. Siitä kertoo jotain se, että tarvittiin historiallinen pandemia ennen kuin työyhteisöt tarttuivat laajasti digitaaliseen etätyöteknologiaan, jonka sovellukset olivat olleet tarjolla käytännössä jo parin vuosikymmenen ajan.
Viimeisten kuukausien perusteella voidaan sanoa, että konttoriin sulkeutunut työ oli jo ennen koronavirusshokkia yliajalla. Sen oli aikakin tehdä tilaa hybridityön aikakaudelle. Mutta ovatko monipaikkainen työ ja hajautetut organisaatiot tulleet jäädäkseen? Suomen Yrittäjien hiljattain yrityksille ja työllisille tekemien kyselyjen tulosten perusteella vastaus on kyllä.
Yli puolessa (59 prosenttia) yrityksistä on tehty korona-aikana etätöitä. Useimmin etätöitä on tehty palvelualalla (68 %) ja harvimmin rakentamisen alalla (34 %). Noin kolmannes yrityksistä kertoo, että koko henkilöstö on ollut etätöissä.
Työelämässä olevista miltei puolet (46 %) kertoo tehneensä koronakautena etätöitä. Toimihenkilöiden, johtajien ja yrittäjien joukossa etätyö on ollut vielä tätäkin yleisempää. Etätöitä on tehty pääasiassa kotona (95 %), mutta myös vapaa-ajan asunnolla (21 %) tai muussa sijainnissa (15 %).
Työmatkasta vapautunut aika on monien etätyöläisen kohdalla ollut merkittävä. Yli kaksi kolmesta kertoo säästävänsä työmatkassa vähintään puoli tuntia. Osin oletettavasti tämän tähden niitä, jotka kokevat työpäivän aikaisen kiireen vähentyneen, on selvästi enemmän kuin päinvastoin ajattelevia. Myös perhearjen ongelmat näyttävät enemmän vähentyneen kuin lisääntyneen.
Ehkä tärkein havainto yrittäjäjärjestön kyselyistä on se, että puolet työllisistä kokee etätyön lisänneen työtyytyväisyyttä vähintään jonkin verran. Selvästi pienempi osa (18 %) katsoo tyytyväisyyden vähentyneen. Näitä lukuja vasten ei ole yllättävää, että liki kolme neljästä haluaisi jatkossakin tehdä töitä etänä ainakin osan viikosta.
Tyytyväiset työntekijät ovat pääsääntönä tuottavampia. Tämä tiedostetaan myös firmoissa. Yrityksistä hieman alle kolmannes aikookin lisätä pysyvästi monipaikkaista työskentelyä pandemian jälkeen. Aikomus on vahvin palvelualalla (36 %), yli 10 henkilön yrityksissä (37 %) sekä pääkaupunkiseudulla (39 %).
Portti monipaikkaiseen työelämään on viimein avattu, mutta on selvää, että uuden työarjen käytänteet ja normit hakevat vielä pitkään koronan väistyttyäkin muotoaan. Avaintekijöitä niiden muotoilussa ovat joustavuus, yksilöllisyys ja paikallisuus.
Työkulttuurin muutos synnyttää välttämättä painetta tarkistella myös yhteiskunnan rakenteita. Jo nyt näköpiirissä on useita poliittisesti latautuneita kysymyksiä. Nostan niistä tässä esiin kolme. Niiden opetus on se, että myös yhteiskuntapolitiikkaa tekevien on käännettävä kellonsa uuteen aikakauteen.
Kenties eniten kuulee kysyttävän, tarkoittaako monipaikkatyön yleistyminen kaupungistumisen ja sen oheistrendien taittumista? Uskallan väittää, että tuskin tarkoittaa. Suurin osa ihmisistä halunnee jatkossakin sijoittua sinne, missä on palveluita, kulttuuria, koulutusta ja työmahdollisuuksia — siis muita ihmisiä. Vastaavasti myös monet yritykset pyrkivät sijoittamaan hybridityöläisten tukikohtansa hyvien kulkuyhteyksien äärelle. Samalla on muistettava, että jatkossakin on paljon työtehtäviä, joiden hoitaminen edellyttää läsnäoloa toimipaikalla.
Etätyötä tehdään tulevaisuudessa varmasti aiempaa enemmän harvaan asutusta Suomesta, mitä etenkin monet loma-asuntovaltaiset pitäjät joutuvat pohtimaan. Tästä huolimatta keskittyy valtaosa hybridityöstä kasvukeskuksiin sekä niiden lähiöihin ja kehyskuntiin. Se, miten asumisen, liikenteen, toimitilojen ja lähipalvelujen tarve näissä keskittymissä muuttuu, jää nähtäväksi. Viisas virkakunta on toivottavasi jo aloittanut yhdyskuntarakenteen kehitystrendejä luotaavan ja poliittista päätöksentekoa tukevan skenaariotyön.
Toinen, edelliselle läheistä sukua oleva kysymys on työn monipaikkaistumisen suhde aluepolitiikkaan: lisääkö hybridityö tarvetta valtiojohtoiseen resurssien hajauttamiseen? Vastaukseni on jälleen kieltävä.
Monipaikkaistumisen on ilmiönä on juuri sitä, mitä keskusjohtoinen ohjailu ei ole: lukemattomista yksilöllisistä ja yrityskohtaisista ratkaisuista muodostuvaa orgaanista sosioekonomista evoluutiota. Ihmiset menevät sinne, minne parhaaksi kokevat, yritykset taas sinne, missä kuluttajat ja asiakkaat ovat. Markkinat ohjaavat näitä tuhansia puroja valtiojohtoa huomattavasti tehokkaammin ja paremmin. Resurssitietoinen päättäjä malttaa siis antaa markkinamekanismin raivata tietä ennen täydentäviin tai korjaaviin toimiin ryhtymistä.
Lisäksi on todettava, että etätyö ja hajautetummat organisaatiot eivät rajaudu vain yksityiselle sektorille. Myös julkisten työpaikkojen ja palvelujen paikkariippumattomuus kasvaa. Virastojen ja palvelutiskien siirtelyn sijaan kestävyysvajetta ratkovien valtion ja kuntien on keskityttävä palvelujen digitalisointiin sekä saavutettavan verkkoasioinnin ja verkkovälitteisen työn kehittämiseen.
Kolmas, hieman vähemmälle huomiolle jäänyt monipaikkatyön avaama juonne on etämaahanmuutto. Tieto- ja palvelutyö liikkunee pandemian jälkeen entistä liukkaammin verkon kautta myös maan rajojen yli — niin Suomeen kuin täältä pois. Osaajapulasta kärsivälle maallemme tämä on suuri mahdollisuus mutta myös haaste. Kysymys kuuluukin, miten varmistamme, että etämaahanmuuton taseemme on mahdollisimman plusmerkkinen?
Vastauksia tarvitaan nopeasti. Myös muut harmaantuvat kehittyneet taloudet pyrkivät vahvistamaan vetovoimaansa globaaleilla etätyömarkkinoilla. Kovassa kilpailussa maan digitaalisella brändillä on väliä. Viron jokunen vuosi sitten lanseeraama e-kansalaisuus näyttääkin tässä suhteessa kaukonäköiseltä avaukselta. On korkea aika laittaa kotimaisen digipolitiikan johtaminen kuntoon.
