Koronaviruspandemian myötä poliittinen julkisuus on keskittynyt hallitukselle ja erityisesti pääministerille. Näin on käynyt paitsi Suomessa, myös suuressa osassa Eurooppaa. Pandemian seurauksena valtionjohtajien suosio kipusi ennätyksellisellä tavalla kevään ja kesän aikana.
Olen edustanut kokoomusta eri päätöksenteon tasoilla 25 vuotta: kaupunginvaltuutettuna, kansanedustajana, ministerinä ja nyt europarlamentaarikkona. Kokoomuksen puoluehallituksessa olin mukana piirijärjestön ja jäsenliiton puheenjohtajana sekä puoluevaltuuston ja puolueen varapuheenjohtajana 15 vuotta. Vuosiin mahtuu sekä pitkä hallituskausi että edellinen kertamme oppositiossa.
Aika kokoomuslaisen politiikan ytimessä on opettanut, että kokoomuksen äänestäjät ja kokoomusta harkitsevat ovat vastuullista väkeä. Isänmaan etu tulee heille ensin. He eivät toivo maan hallituksen epäonnistuvan – eivät nyt pandemian aikana, eivätkä myöskään normaalioloissa. Kikkailua ja vänkäämistä, poliittisten kilpailijoiden yhyttämistä epäonnistumisista, he katsovat karsastaen. Kokoomukselta, oli puolue sitten hallituksessa tai oppositiossa, halutaan vastuullista politiikkaa, jonka läpileikkaava tavoite on viedä kaikissa oloissa Suomea kestävästi eteenpäin. Räyhäämistä ja räksyttämistä siedetään huonosti, vastuullisia ja vaikeita päätöksiä hyvin.
Oppositioaikana kokoomuksen asema on ollut hankala. Kun puolueelta odotetaan lehtien palstoilla samanlaista oppositiopolitiikkaa kuin muiltakin, eli aggressiivista hallituksen haastamista, saattaa olla hankala pitää pää kylmänä ja keskittyä omiin vaihtoehtoihin. Koronapandemian määrittämän poliittisen julkisuuden aikana tämä on vieläkin vaikeampaa.
Kokoomuslainen oppositiopolitiikka on erityistä
En usko kokoomusta hyödyttävän pätkääkään, että hallitus epäonnistuu. Antti Rinteen, Katri Kulmunin, Krista Kiurun tai Pekka Haaviston sotkut eivät ole nostaneet kokoomuksen kannatusta, eivätkä sitä nosta muutkaan politiikan kohut. On melkoisen selvää, ettei kokoomus voi onnistuneesti kanavoida poliittista protestia, kun se on yli sata vuotta ollut merkittävä osa tämän maan poliittista päätöksentekoa. Muutaman vuoden oppositiokausi ei tästä näkökulmasta tilannetta muuta. Kokoomus kantaa sekä ihmisten mielissä että todellisuudessakin suuren vastuun siitä, minkälainen maa Suomi on. Tämä on totta niin hyvässä kuin pahassa.
Kokoomuksen mahdollisuus voittaa kuntavaalit sekä nousta jälleen pääministeripuolueeksi vuoden 2023 eduskuntavaaleissa perustuu oman vaihtoehdon tarjoamiseen. Pikkunäppärä hallituksen haukkuminen ei luo tällaista vaihtoehtoa, vaan kaivaa maaperää sen alta.
Kokoomuksen on puolueena suunnattava Twitteristä takaisin ohjelmatyöpöydän ääreen. Tästä viime vuosien esimerkki on SDP, joka poimi oppositioaikana ohjelmatyöhönsä mukaan satoja puolueen jäseniä. Tuloksena oli poikkeuksellisen pitkä ja kokonaisvaltainen poliittinen ohjelma, joka perustui nykydemareille ominaisesti aikamoisen vastuuttomiin menolisäyksiin, mutta sitoi puolueen yhteisen vision taakse.
Kokoomuslainen vaihtoehto ei tietenkään voi rakentua SDP:n tapaan höttöiselle maaperälle, joka ei ota huomioon velkaantumista, kestävyysvajetta ja talouden pitkittyneitä haasteita. Kokoomuslaisen vaihtoehdon on perustuttava rohkeisiin ja kiistanalaisiinkin uudistuksiin. Sen on päivitettävä yhteiskunnan turvaverkko vastaamaan 2030-luvun haasteisiin, kuten työn murrokseen, ilmastonmuutokseen, muuttoliikkeisiin ja kestävyysvajeeseen. Luovuus ja rohkeus ovat tässä työssä avainasemassa.
Katse omiin ratkaisuihin
Jotta voimme onnistua puolueena, kokoomuksen on vallattava isoja tulevaisuuden kysymyksiä koskeva poliittinen ilmatila laadukkailla uusilla ideoilla, johon on sitoutunut koko puolue – ei vain puoluejohto ja sen valmistelukoneisto. Kokoomuslaisen vaihtoehdon on oltava puolueen piirissä ja puolueen ehdoilla tehty sekä riittävän laajasti jaettu. Hallituksen esitysten mielettömyyttä toistamalla emme pääse puusta pidemmälle, eikä kukaan päivänpoliittisen kuplan ulkopuolella odota kokoomukselta kaiken hallituksen politiikan tyrmäämistä.
Kokoomuslainen oppositiopolitiikka vaatii poikkeuksellisen paljon malttia ja lehmän hermot. Se vaatii myös työtä, meiltä kaikilta. Kukaan ei luo kokoomuslaista visiota puolestamme, vaan meidän on oppositioaikana ajateltava itse ja rakennettava pitkäjänteisesti puolueen politiikan pohjaa. Ilman tällaista työtä puolue on vaarassa harhailla oppositioajan ilman visiota tulevasta. Valtaan päästessä se tarkoittaisi taantumista valtionhoitajapuolueeksi, jonka politiikan rakentaa ministeriöiden virkakunta.
Hihat on käärittävä. Sinun, minun ja kaikkien kokoomuslaisten.
Tällaiseen oppositioajan agendaan, eli oman huolella pohditun vaihtoehdon tarjoamiseen, nykyinen hallitus-oppositio -asetelma on kuin luotu. Asetelmassa kokoomuksella on mahdollisuus olla ainoa omia, realistisia ratkaisuja esittävä oppositiopuolue. Tähän perustui osaltaan myös Juha Sipilän johtaman keskustan menestys vuosina 2011–2015, vaikka silloinen perussuomalaiset istui puolueen kanssa samalla poliittisella mannerlaatalla. Kukaan ei ajatellut, että Timo Soini voisi olla suomalaisen politiikan kokoava voima, joka loisi vaihtoehdon silloiselle sinipunahallitukselle. Se rooli oli Sipilän ja keskustan. Nyt tuo rooli on kokoomuksen, kun se vain maltetaan ottaa.
Kokoomuslaiselle politiikalle on nykyisen punavihreän hallituksen aikana aito tilaus, jota emme ole päässeet pandemiasta, ja osin myös oman ohjelmatyömme liiallisesta keveydestä johtuen riittävästi hyödyntämään. Aikaa kuitenkin on.
Kokoomuksella on kaikki edellytykset voittaa kuntavaalit ja myöhemmin eduskuntavaalit. Meillä on niin ikään kaikki edellytykset muuttaa Suomen suuntaa ja puskea tasavalta jälleen liikkeelle. Ensin meidän on kuitenkin sisäistettävä, minkälaiseen asenteeseen, puhetapaan ja näkökulmaan menestyksekäs kokoomuslainen oppositiopolitiikka perustuu. Klikkien ja tykkäysten sijaan on laskettava uusia ajatuksia, ideoita ja avauksia.
Ministeriero ei ole kokoomuslaiselle oppositiopolitiikalle mikään voitto, mutta ilmatilan valtaaminen rohkealla idealla on.
Suomalaiset äänestävät vastuunkantajia ja suunnannäyttäjiä.
