Tutkija Mikko Moilanen käsittelee teoksessaan suomalaisten kuolemaantuomittujen taustoja, elämänkulkua, tuomioon johtaneita rikoksia ja niiden rangaistuksia 1500-luvulta aina vuoteen 1825, jolloin viimeinen rauhanaikana tapahtunut teloitus tapahtui.
Moilasen mukaan tuona ajanjaksona Suomessa teloitettiin noin 3[nbsp]000–4[nbsp]000 ihmistä, täysin tarkkaa lukua on mahdotonta arvioida. Moilanen korostaa, että teloituslavalle päätyi kaikenlaisia ihmisiä, eikä vain marginaaliryhmiin kuuluneita psykopaatteja. Suurin osa tuomituista oli normaaleja kansalaisia, jotka hairahtuivat kaidalta tieltä vain kerran, mutta se johti mestauslavalle tai hirsipuuhun. Valtaosa kuolemantuomioon johtaneista rikoksista tehtiin hetken mielijohteesta. Harkitut rikokset jäivät vähemmistöön.
Kuolemaantuomituista miehiä oli 57 prosenttia. Miehiä tuomittiin kuolemaan kaikkiaan 14 ja naisia seitsemästä eri rikoslajista. Miehet syyllistyivät naisia enemmän henkirikoksiin, omaisuusrikoksiin ja auktoriteettirikoksiin. Naisten tyyppirikoksia olivat lapsenmurha ja noituus.
Lastenmurhasta tuomituista kaksi kolmasosaa oli naimattomia piikoja. Olosuhteet aviottomien lasten äideillä eivät olleet suotuisat talonpoikaisyhteisössä, pelkona oli maineen ja palveluspaikan menettämisen lisäksi uhka suvun hylkäämäksi tulemisesta. Ratkaisuksi tuli siten surmata lapsi ja kätkeä ruumis, mutta monissa tapauksissa se löytyi verraten nopeasti ja syyllisen etsintä alkoi.
Seksuaalirikoksista erityisesti ihmisen ja eläimen välinen intiimi kanssakäyminen on kautta aikain tuomittu kaikissa sivilisaatioissa. Kristikunnassa teko julistettiin jo varhain kuolemansynniksi ja raskaaksi rikokseksi.
Suurin osa eläimiin sekaantujista jäi kiinni itse teosta esimerkiksi navetassa tai metsälaitumella. Oli myös useita tapauksia, joissa henkilö oli tullut synnintuntoon ja kertonut itse nimismiehelle tekonsa.
Rikoslaji oli pyöveleille erittäin tuottoisaa, koska palkkiohan tuli myös jokaisesta tapetusta eläimestä, johon oli sekaannuttu. Esimerkiksi pyöveli Henrik Holm lahtasi 19 eläintä, joihin tuomittu oli tunnustanut kajonneensa. Nämä eläimet katsottiin saastuneiksi ja ne oli hävitettävä.
Eläimiin sekaantumisen takia teloitetuksi joutuneista noin puolet oli valinnut intohimon kohteekseen lehmän, samoin hevoset ja lampaat olivat suosittuja. Tämä rikoslaji oli täysin miesten alaa.
Käytännön järjestelyt
Teloitustapahtuma oli kaikille avoin yleisötilaisuus, koska julkisen rangaistuksen ajateltiin ehkäisevän rikoksia. Moilasen mukaan yli 90 prosenttia Suomessa teloitetuista kohtasi kuoleman kirvesmestauksen kautta, vajaa kymmenen prosenttia hirtettiin. Hyvin pieni määrä tuomituista ammuttiin tai mestattiin miekalla.
Kuolemaantuomitulla oli mahdollisuus ehtoolliseen ja viimeiseen ateriaan. Matkalla mestauspaikalle kahleissa olevalla tuomitulla oli oikeus poiketa krouviin ja vahvistaa itseään viinaryypyllä. Teloituspaikkaa ympäröi kymmeniä vartijoita teroitettujen seipäiden kanssa turvaamassa järjestystä, koska tapahtuma keräsi aina valtavasti katsojia. Veriseen näytelmään ei koskaan kyllästytty.
Pyöveli tuli esiin vasta sen jälkeen, kun kruununvouti antoi hänelle merkin. Tässä vaiheessa tuomitun pää lepäsi jo mestauspölkyllä. Loppuaan odottava henkilö kuuli papin viimeiset lohdutussanat, yleisö lauloi virttä ja parhaimmassa tapauksessa pyöveli katkaisi kaulan nopeasti.
Aina ei valitettavasti käynyt niin, koska turhan monta rohkaisuryyppyä ottanut mestaaja saattoi epäonnistua ikävin seurauksin. Vuodesta 1690 lähtien liian humalaista pyöveliä rangaistiin jopa sakoilla tai raipoilla.
Erityisen raaoista rikoksista sai myös kovennetun teloitusrangaistuksen, kuten piika Liisa Klemetintytär 1700-luvun alussa. Ennen mestausta pyöveli nipisteli tulikuumilla pihdeillä ryöstömurhasta tuomitun naisen käsivarsia ja katkaisi hänen oikean kätensä ranteen kohdalta.
Pyövelin lopputyövaiheisiin kuului myös hakata mestauspölkky palasiksi, ettei se joutuisi kenenkään taikauskoisen ihmisen haltuun, joka kuvitteli teloituspaikan esineillä olevan maagisia ominaisuksia.
Kuolemanrangaistus hiipuu
Moilanen toteaa, että kuolemanrangaistuksen tarpeellisuutta alettiin kyseenalaistamaan 1700-luvulla ja keskustelu puolesta ja vastaan kiihtyi 1800-luvulla. Kirkolliset piirit kannattivat sitkeimmin kuolemantuomiota.
Suomen osalta muutos tapahtui Venäjän vallan aikana kertaheitolla. Tsaari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I antoi 1820-luvulla julistuksen, jolla hän lakkautti kuolemanrangaistuksen.
Tämän jälkeen Suomessa ei rauhanaikana pantu täytäntöön enää yhtään kuolemanrangaistusta. Sinänsä oikeudet tuomitsivat rikollisia kuolemaan koko 1800-luvun ajan, mutta niitä ei enää toteutettu, vaan muunnettiin esimerkiksi Siperiaan karkotuksiksi.
Tahvo Tahvonpoika Putkonen sai kunnian olla viimeinen rauhanaikana Suomessa teloitettu ihminen. Hänet oli tuomittu miestaposta kuolemaan. 30-vuotias Putkonen mestattiin 8. heinäkuuta 1825 Pieksämäellä.
Mikko Moilanen: Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500-1825. Docendo Oy. 559 sivua.
JARKKO KEMPPI
