X
SULJE MAINOS
Vähemmistökommunistien Taisto Sinisalo Sosialistisen opiskelijaliiton Sol:n liittokokouksessa 3.-5. lokakuuta 1975. Presideumissa vasemmalta Keijo Ahola, Ulla Viitasara, Jyrki Oranen, nykyinen SDP:n kansanedustaja Aki Lindén, Juhani Lehto, Reijo Kalmakurki ja entinen SKDL:n kansanedustaja Marjatta Stenius. VEIKKO KOIVUSALO / KANSAN ARKISTO

Kimmo Sasi: Koemmeko 1970-luvun radikalismin uudelleen?

Nuorisolla tuntuu olevan tarvetta kapinoida runsaan 30 vuoden välein.

Ensin halutaan kaataa vanhoja auktoriteetteja. Halutaan kansainvälisyyttä. Halutaan murtaa yhteiskunnan rakenteita. Sitten radikaaleimmat ainekset kaappaavat liikkeen. Alkaa ehdottoman oikeassaolon aika, jolloin poikkeavia mielipiteitä ei sallita. Tiedostavimpien yksilöiden on saatava tehdä päätökset, koska vain he tietävät totuuden.

Edellisen radikalismin kuohunnan merkkien perusteella punavihreä liike on  nyt siirtymässä radikaalien ainesten johtoon. Se tarkoittaa uhkaa sananvapaudelle ja demokratialle. Mutta onneksi liberaalin demokratian perusta on niin vahva, että se kestää ja ääriajattelu aikanaan kuihtuu mahdottomuuteensa.

Yleisdemokraattinen rintama vaati 1960-luvun lopulla kehitysyhteistyötä, kouluopetuksen uudistamista ja demokratisointia sekä markkinatalouden suitsimista. Vielä Vanhan valtauksessa 1968 Neuvostoliiton Tsekkoslovakian miehitys tuomittiin.

Taistelun hurmoksessa 1970-luvun alussa SKP:n stalinistinen siipi ”taistolaiset” otti liikkeessä vallan. Markkinatalouden suitsiminen muuttui siirtymiseksi sosialismiin. Kansainvälisyys muuttui Neuvostoliiton sosialistisen ulkopolitiikan tukemiseksi. Tsekkoslovakian miehitys oli yhteiskunnan kehityksen kannalta oikea teko. Neuvostoliiton hyökkäysasennossa olleet ohjukset olivat rauhan ohjuksia. EEC-sopimus oli suuri saatana, joka uhkasi viedä Suomen väärään suuntaan. Opetuksen haluttiin antavan oppilaille viranomaisten määräämän uuden ”totuudellisen” tiedon. Pirkkalassa uutta aineistoa päästiin kokeilemaankin. Suomalaista elämänmuotoa ja kansallisuusaatetta vastaan hyökättiin ja sotaveteraanien arvostus haluttiin romuttaa, koska he olivat taistelleet väärän asian puolesta. Kaikkien piti tietää, että sosialismi oli luonut uuden ihmisen, joka oli sivistyksellisesti ja biologisesti korkeammalla tasolla.

Liikkeen metodit olivat mielenkiintoisia. Piti löytää suuri vaarallinen vastustaja. Se oli äärioikeisto. Ihmisten leimaaminen äärioikeistolaisiksi oli tehokas ase. Äärioikeisto haluttiin yhdistää Saksan hirmutekoihin toisessa maailmansodassa. Pahimpia äärioikeiston edustajia olivat Tuure Junnila ja Georg Ehrnrooth. Junnila siksi, että hän väitti, että Suomea ei johdettu demokraattisesti, vaan yhteistyössä NKP:n ja Kekkosen kanssa muun muassa noottikriisissä. Ehrnroothin synti oli, että hän vastusti presidentin valintaa poikkeuslailla.

Toinen tärkeä keino oli itsesensuuri. Sodan seurauksena oli ymmärrettävää, että voittajaa, Neuvostoliittoa ei saanut arvostella. Mutta ääriliike onnistui pitkälle laajentamaan itsesensuuria siten, että Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmää, sosialismia, ei saanut arvostella. Kirjoja, joissa kerrottiin Neuvostoliiton ihmisoikeustilanteesta ei saanut julkaista. Myöskään Neuvostoliitolle haitallisista kotimaamme tapahtumista ei kerrottu.

Käsitteille annettiin uusi sisältö. Kansandemokratia oli liberaalia demokratiaa korkeampi hallintomuoto, koska siinä tiedostava luokka johti yhteiskuntaa kansan parhaaksi. Päätöksiä ei voinut jättää kansalaisten arvaamattomien oivallusten varaan. Sosialistiset ihmisoikeudet olivat parempia, koska niillä ei saanut vaarantaa yhteiskunnan etua. Sosiaaliset oikeudet korvasivat vapausoikeudet. Talous kasvoi ja ympäristö parani, koska tilastot kertoivat niin. Kaikki pohjautui uuteen ylivoimaiseen tieteellisen sosialismin teoriaan, joka ainoana ymmärsi maailman väistämättömän kehityksen ja kapitalismin tuhon.

Kun yhteiskunnallinen kehitys ei mennyt toivottuun suuntaan, luotiin epäluottamusta edustukselliseen demokratiaan. Valtaa vaadittiin kaduille ja erilaisille uusille elimille, mieluiten neuvostoille.

Lopulta taistolaisliike hävisi, kun radikaalit vaatimukset kävivät absurdeiksi eivätkä enää kiinnostaneet kansalaisia. Ronald Reaganin puhe vapaudesta loi todellisen kansanliikkeen ja romahdutti sosialistisen talousjärjestelmän.

Politiikan polarisoituminen, keskustelun kärkevyys ja uhkakuvien luominen osoittavat, että elämme jälleen kuohunnan aikakautta. Ilmastonmuutos, maahanmuutto, sukupuolten ja rotujen tasa-arvo ovat tärkeitä asioita, joiden puolesta on vuosikymmeniä tehty työtä. Niiden edistämiseen liittyy kuitenkin nykyisin piirteitä, jotka pakottavat kysymään, olemmeko siirtymässä radikalisoitumisen kiihtymisvaiheeseen.

Kärkevimmät ilmastoaktivistit pelottelevat maailmanlopulla. He eivät usko markkinatalouden kykyyn ratkaista ohjauksen ja kuluttajakäyttäytymisen ansiosta maapallon lämpenemisongelmaa. He eivät huomioi asioiden mittasuhteita maiden välillä ja päästöjen synnyssä. He syyllistävät ihmiset ja haluavat demonstratiivisesti kontrolloida heidän käyttäytymistään. He haluavat päättää ihmisten ruokavaliosta, joka on tärkeä ihmisen itsemääräämisoikeudelle. Maailman ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Petteri Taalas onkin verrannut radikaaliliikettä 1970-luvun taistolaisiin.

Pakolaisaktivistit sotkevat työperäisen maahanmuuton, laittoman maahanmuuton ja laillisen pakolaisten suojelun tarkoituksellisesti. Ajatus kaikkien oikeudesta tulla haluamaansa maahan on jyrkästi ristiriidassa kansallisvaltion suvereniteetin kanssa. Maahanmuuttovirastoon ja pakolaisasioissa tuomioistuimiin on kohdistunut sellaista painostusta, joka on jo ongelmallista viranomaisten ja tuomiolaitoksen riippumattomuuden kannalta. Tämän vuoksi väärien tietojen antamisesta pakolaisprosessissa on tullut mitä ilmeisemmin varsin yleistä. Laittomalle maahanmuuttajalle on annettu uusi nimi, ”paperiton”. Oman kansakunnan puolustamisesta on tehty halveksuttavaa. Tilannetta hyödyntävät Valko-Venäjän kaltaiset maat ja ihmissalakuljettajat horjuttaakseen demokratiaa länsimaissa.

Me Too -liike on arvokkaalla tavalla tuonut esille ahdistelukulttuuria. Media on tehnyt kohtalaisen hyvää taustatarkastusta tapauksista. Mutta silti oikeusvaltioperiaate on hyvin usein unohtunut. Vääriä syytöksiä on esitetty merkittävästi. Ei muisteta syyttömyysolettamaa. Rikokset myös vanhentuvat. Rikoksia pitää arvioida objektiivisesti eikä vain yhden osapuolen tuntemusten perusteella. Brett Kavanaughin nimitysprosessi korkeimman oikeuden jäseneksi ja syytökset 17-vuotiaan hyväily-yrityksistä olivat osoitus liikkeen monista tarkoitusperistä. Pirkko Saisio onkin verrannut liikettä 1970-luvun taistolaisuuteen. Kasvava intersektionaalisuuden arviointi pyrkii vihan luomiseen.

Black Lives Matter -liike on vaikuttanut merkittävästi keskusteluun Suomessa. Vaatimukset valkoisen rodun tuomitsemisesta ovat kasvaneet. Elokapinaliike katsoi, että valokuva Jussi Halla-ahosta ja elokapinan kannattajista voitiin tulkita avoimen rasistiseksi. Liike totesi: ”Pyydämme anteeksi ajattelemattomuuttamme, joka pohjaa etu­oikeuksiin, joiden tunnistamisen edistäminen on Elokapinassa vasta aluillaan”. Rasismi-leiman käyttö tuo mieleen neuvostovastaisuuden käytön. Suomalaisilla ei pitäisi olla hävettävää siinä yhteiskunnassa, jonka olemme rakentaneet.

Metodit näillä uusilla liikkeillä, jotka kohtaavat punavihreydessä, ovat tuttuja. On vastustaja, äärioikeisto. Leimaaminen on tapa käydä taistelua vastustajaa vastaan. On vain yksi oikea tulkinta, jonka vain radikaalein johtaja tuntee. Viha vastustajaa kohtaan on oikeutettua. Oikeaoppinen tavoite oikeuttaa keinot. Se oikeuttaa toimimaan myös lain vastaisesti. Armahduksen saa, kun sitä kutsuu kansalaistottelemattomuudeksi.

Vaarallisimmat vaikutukset on itsesensuurilla. Media toimii jälleen kuten 1970-luvulla. Nuorempi radikaali toimittajakunta ajattelee, että heidän tehtävänsä on edistää niitä asioita, jotka ovat ”oikeita” tällä hetkellä ja tuomita niiden vastustajat. Sananvapauden pohjakosketus koettiin, kun neuvostotyyliin Helsingin Sanomat tuomitsi oman pääkirjoituksensa Teatterikorkeakoulun suvaitsemattomuuden ilmapiirin kuvauksesta. Päätoimittaja ei puolustanut toimittajien sananvapautta. Kriitikot, ”edistykselliset kulttuuripiirit” saivat suuren toimituksellisen tilan selittää, miksi pääkirjoitus oli väärä. Lopuksi kirjoittaja vielä tunnusti virheensä ja pyysi sitä anteeksi.

Radikalismin käytännön vaikutukset näkyvät somemyrskyissä. Niissä pieni joukko tiedostavia ihmisiä paheksuu ja syyttää jotakin henkilöä tai asiaa rasismi-, sukupuoli-, kansallisuus- tai ilmastokortilla. Niden perusteella ihmisiä irtisanotaan tai valitaan tai sisältöjä muutetaan. Oikeusturvasta tai asiallisesta harkinnasta on näissä tapauksissa tyystin luovuttu.

Miksi 1970-luvulla demokratia ja sananvapaus vaarantuivat? Syy oli se, että joukossamme oli aivan liian paljon ”hyväntahtoisia hölmöjä”. He innostuvat muiden vietäviksi, luulevat tekevänsä hyvää, eivätkä ymmärrä perusasioita. Toivottavasti tilanne pian normalisoituu. Jos radikalismi ajaa liberaalin demokratian kaaokseen, se antaa Kiinan kaltaisille totuuden tietävien johtajien maille vahvan otteen koko maailmasta.

Kirjoittaja on 1970-luvun ihmisoikeustaistelun veteraani.

Kimmo Sasi

Kimmo Sasi

Varatuomari, entinen kokoomuksen kansanedustaja ja entinen liikenne- ja viestintäministeri.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt